Rakas päiväkirja....

Kyllä taas ahdistaa ja jännittää.

Olin tuossa puolen vuotta töissä "vanhassa"talossa, uudella työnantajalla kuitenkin. Pienellä palkalla, mutta lähellä kotia, joten siihen hetkeen riitti kun sai pakolliset laskut maksettua. Työ itsessään oli kategoriaa "aivot narikkaan". Ei siis oikein tuntunut olevan mitään stressattavaa,kun joku muu otti vastuun kaikesta.Hyvää hermolomaa kaikesta elämästä siis.

Ja nyt aloitan sitten uudessa paikassa viikon päästä. Työssä, jossa vastaan täysin omasta tekemisestäni, työnantajalle, jolle olen vieras, joten pelottaa oikeasti aika tavalla. Irtisanoutumisesta saakka on harteilla ollut painoa, vaikka miten ajattelen, että tämä on vaan työtä. Jos menee vituiksi, niin sitten menee.

Olen aiemminkin heittäytynyt tyhjän päälle, ei siis uutta, mutta tiedän, miten sellainen sotkee taas elämää vähäksi aikaa. Ja silti edelleen olen sitä mieltä, että kaikki uusi on aina tervetullutta. Jonkinasteista kaukokaipuuta elämään, jota etsin, vaikken tiedä millainen sen tulisi olla? Työ, jossa loistan, jossa tienaan tarpeeksi. Palkinnot hyvin tehdystä työstä, lomat ja sen sellaiset. Rahaa ostaa meille mitä tarvitsemme, vaikka se olisi vaan leffalippu slloin tällöin. Tulevaisuus, jossa olisi hyvä olla, eikä tätä saatanan tarpomista vastoinkäymisestä toiseen. Vaikka kyllä sitäkin tarvitaan, muttei jatkuvalla syötöllä.

Tarttis varmaan hakea uusi paketti lamapillereitä...päivät ovat yhtä mössöä, ja tää talviaika varsinkin on pelkkää piinaa. Toi valkoinen kura ei mieltä valaise, inhottaa vaan enemmän koko ajan kun tietää että tätä kestää vielä monta kuukautta.Yäk.