Tämä nyt sitten ei olekaan poikkeuksellisesti humalassa kirjoitettua tekstiä, vaan oman mielen virkistykseksi muistiin laitettua..

Huh...onpa kamala vuosi kaikenkaikkiaan ollut, ainakin tähän asti :(.

Alkuvuosi lähti käyntiin mielenvikaisen pomon käsittelyssä. Siis ihan oikeasti maanis-depressiivisen tätin oikkuja seuratessa. Kusetusta työvuoroissa, kivat vuorot sai, jos muisti akkaa kehua, jos taas esim.oma elämä vaati sopimattomia vuoroja, palkaksi sai kylmää vittuilua ja pitkiä nakkeja...

No se siitä, hullu tajusi jäädä sairauslomalle kesällä, ja me muut saatiin keskittyä normaaliin työelämään, ja jopa nauttia asiakaspalvelusta, niinkuin se aina kuuluisi olla.

No kappas, lähetinpä kiukunpuuskassani hakemuksia muihin duuneihin koko vuoden, itseasiassa parikin vuotta, ja sitten tuli vastaan se Paikka. Kuvittelin niin, että se olisi mun juttuni, lounasta omassa pienessä keittiössä, sopivalle määrälle ihmisiä, oman näköistä ruokaa. Pääsin haastatteluunkin, ja olin niin varma, että olen ainoa mahdollinen ihminen siihen duuniin. Vitut. Maanantaina tuli tekstari, "Et valitettavasti ollut hakemamme ihminen. Kiitos kuitenkin mielenkiinnostasi!"

Voi sonta, parkuhan siinä pääsi...nopeasti ne pettymykset kuitenkin mun mielestäni häviävät, ja niin elämä jatkui entiseen malliin.

Kunnes elokuussa sain uuden viestin, "tulisitko kuitenkin uudelleen haastatteluun, jäit jotenkin mieleen?" No, uteliaisuuttani menin, ihmetellen kovin, miksen silloin heti paikkaa saanut. No kävi ilmi, että ensin valittu tyyppi ei ollut kokannut elämässään koskaan itsenäisesti, vaan pari kuukautta pomo yritti opettaa ruoanvalmistusta, kunnes luovutti.

Sitten minä siis pääsin aloittamaan, otin loparit entisestä, sain ihanat läksiäisjuhlat ja lahjat, ja haikein mielin sanottiin heipat.

Eka viikko alkoi kuitenkin todella surkeasti. Maanantain uusi pomo selosti omaa näkemystään sähkönsäästöstä, kierrätyksestä, hävikin minimoinnista jne., samalla opettelin kassajärjestelmää, tutustuin uusiin asiakkaisiin, yritin pysyä vauhdissa mukana parhaani mukaan. Tiistaina olin myös apulaisen asemassa, tein salaatit, yritin leipoa lounasleivät, jotka eivät kuitenkaan rouvalle kelvanneet, koska tein ne omien oppieni mukaisesti, yritin jopa hyödyntää eiliset perunamuussit taikinassa. Sämpylät olivat pehmeitä, ok paistuneita, mutta kuulemma "outoja"...No, keskiviikkona menin sitten yksikseni aamulla puoli seitsemän töihin, ja yritin muistaa kaiken mitä oli näytetty, mutta en tajunnut tehdä jälkkärikiisseliä aamusta heti. Mua kun kiellettiin maanantaina käyttämästä hellaa ennen klo 8...sen kyllä muistin, joten en aloittanut kiisselin teolla aamua, tästä sitten sain heti palautetta. Torstaina aloitin hernarin keiton liian myöhään...samasta syystä kuin kiisselin teon, voi mua idioottia :(. Keitin sitten loppujen lopuksi sitä liian kauan, kun en tajunnut hellaa sammuttaa ajoissa. Perjantaina olinkin eri apulaisen kanssa, ja se oli sen viikon ainoa päivä, jolloin koin pärjääväni joten kuten.

Seuraava viikko lähti yhtä perseelleen käyntiin, olisi pitänyt sulattaa 4 dynoa kanaa, kun sulatinkin vain löytämäni 3 lootaa. Rouva vaan unohti mulle mainita, että eri pakkasessa oli se neljäs paketti. Nielin kiukkuni ja pahoittelin. Tiistaina hajotin kymmenkunta lautasta kiireessä. Keskiviikkona poltin vähän itseäni, ja olin taas liian hidas. Tässä vaiheessa olin jo kylläkin päättänyt, että mulle riittää. Ilmeisestikään mun ammattitaitoni ei ollut riittävä, eikä vauhtia saati ennakoitavuutta tarpeeksi. "Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen!", niin noh, jos kassalla seisoo neljä ihmistä, lautaset ovat loppu, linjasto tyhjä, ja pomo lirkuttelee vanhan kaverinsa kanssa, niin minkä mä niistä laitan tärkeimmäksi?

Mun asemassani en voinut pomollekaan sanoa, että voisitko edes hiukan jeesata..?

Ja sitten vielä lopuksi perjantaina, juuri sopivasti ennen lounaan alkua, poltin käteni melko pahasti tulikuumalla kastikkeella, johon pomon kommentti oli että "voivoi...no, mun pitää nyt mennä, nähdään kahdelta!" Nyt mulla on oikea käsi rakkuloilla, kipeä se ei enää ole, mikä on hyvä tietty.

Onneksi sain madeltua takaisin vanhaan duuniini. Huomenna pitäis nöyränä morottaa vanhat kaverit, ja toivoa että selviää minimalistisella vittuilulla :(

Nöyrää...mutta helpotus ja kiitollisuus on huipussaan. Ja aika paljon arvostan nyt asioita, kun aiemmin kaikkea piti jokseenkin itsestäänselvänä. Ei joka paikassa ehdi syömään työpäivän aikana, eikä joka paikassa ole työkavereita tukena ja ystävinä. Eikä joka paikassa pysty aloittamaan päivän töitä suunnittelulla ja kahvikupilla.

No siinä sitä semmoista tältä hetkeltä mun elämääni. Toivottavasti luen tätä juttuani muutaman kuukauden päästä jo onnellisempana...