Pohjatonta, ankeaa, harmaata surua koko ajan. Luulin että erosta jotenkin toipuu parissa kuukaudessa, muttei ainakaan mulla toimi. Ollaan otettu rumasti yhteen monta kertaa, jo siinä määrin että lapset nukkuvat levottomasti, kun pelkäävät heräävänsä meidän riitoihin. Mutta nyt tosin tein päätöksen, että kotitissuttelu jää kokonaan, siitä kaikki paska sai alkunsa, humalaisen aivoituksista, niiden seuraamuksista... sen jälkeen on ollut vähän helpompaa. Mitä jos en ois koskaan saanut päähäni tonkia toisen omaa, humalassa? Mitä jos en olisi koskaan ottanut puheeksi, humalassa? Mitä jos en olisi lietsonut raivoa, humalassa? Olisiko asiat ennallaan, vai oltaisko tähän tultu siitä huolimatta?

Monta vuotta kelasin suhdetta, ajattelin eroa, mutta aina jostain nousi halu rakastaa toista, ja exä sattuu olemaan yksi niistä harvoista, joka edelleen miellyttää silmää, josta olin ylpeä.

Mutta nyt kun minä olenkin jätetty, ja tunteiden kato on tosiseikka, sitä en saa mielestäni. Olenkohan ainoa, joka elättelee toiveita siitä, että asiat päättyisi niin kuin leffoissa, ja toinen tajuaisi virheensä ja huomaisikin vielä rakastavansa minua? Muuttuisiko asiat hyväksi, vai olisiko se tuhoontuomittua kuitenkin? Olen lukenut muutaman erosta kertovan oppaan, ja jokaisen sanoma on, että kun suhde päättyy, se päättyy syystä. Mutta kun en tajua onko se perimmäinen, ainoa Syy, että toinen lakkaa rakastamasta? Saako niin elämässä tehdä? Tai tietysti joo, tottakai saa, mutta kun meillä oli hyvä suhde, asiat olivat Ok, luulin tietävän minne haluamme, miten ja yhdessä, mutta ilmeisesti olen ollut vaan niin väärässä.

Ehkä tämä on päätön kirjoitus, jota ihmettelen vuosien päästä, mutta nyt tänään olen rikki, olen huomennakin, ja tottapuhuen luulen että lopun elämääni.