En ajattele olevani uskovainen, mutta pahimmillani olen suunnannut viimeiset avunpyynnöt jollekin suuremmalle voimalle, ihan vaan koska omat voimat eivät ole riittäneet huolien poistamiseen, joten ei ole enää ollut hävittävää. Aika itsekästä tosin pyytää apua sieltä vasta viimeisenä oljenkortena, mutta taitaa olla nykypäivänä vähemmistönä ne jotka todella uskovat Jumalan päätttävän kaiken ihmisen toiminnan? Siis täällä meillä Suomessa, en nyt tarkoita yleismaailmallisesti...

Ja ihmeellistä, mutta olen myös saanut apua, usein niin nopeasti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin että joku todella kuuli pyyntöni. Tässä tuorein esimerkki;

5 viikkoa sitten, lähdin taas tatti otsalla aamulla töihin, mietin matkalla ehdinkö laittamaan taikinan ennekuin pitää juosta alakertaan ruokaa viemään. Aamun hommat sujuivat ihan ok, ja lounastiski oli aluillaan. Hain ekan vaunun salista, kirosin jäykkiä lihaksia. Hain toisen, kolmannen, kuudennen ja vihlova särky kankussa himmasi tahtia samalla lisäten turhautumisen määrää. Puhelin alkoi soimaan taskussa, ja niska kenossa latasin tiskiä samalla koneeseen, kun vastasin puheluun.

" Hei, mikä sun työtilanne on?" Ihan paska....mua sattuu joka paikkaan ja tää työ on loputon suo, joka ei tuu loppumaan ikinä.Vihaan tätä hetkeä &%/¤#%&%!!!!

"Hei, tuutko mulle hommiin?" Tuun, todellakin tuun!!!!

Ja niin laitoin illalla irtisanomiseni eteenpäin. Siitä kaksi viikkoa, ja aloitin uudessa työssä. Eikä tästä mun ketutuksestani tiennyt sillä hetkellä kuin työkaverit edellisessä paikassa, ja perhe. Uutta työtä en ollut hakenut, vaan ajattelin jokseenkin että kyllä tää tästä, jonain päivänä helpottaa, katon ens vkl Mol.fin sivut jne.

Eli siis, kiitos sinne meitä viisaammalle joka tuumasit, että " Hei, annetaan tuon yhden nyt hieman huilata välillä. (Voidaan taas rääkätä myöhemmin vähän kovempaa...)"

Olen myös anellut samasta osoitteesta elämääni rakkautta parisuhteen muodossa, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty? Aika kauan olen odotellut ihmettä siltä suunnalta, joten pikkuhiljaa alan tosiaan uskomaan että mun kiintiö siltä osin on täynnä, olen kyllä saanut kokea pari suurta rakastumista, saanut omat lapsetkin, joten enää ei mulle irtoa sieltä mitään.

Kritisoin kyllä tällaista päätöstä, koska mielestäni olen hyvä ihminen kaikesta huolimatta.Puhun liikaa tietysti, mutta osaan olla hiljaakin.Seuraan maailmanmenoa, olen kohtalaisen viisaskin, osaan ottaa osaa kaikenlaiseen keskusteluun. En ole hirvittävän rumakaan, varsinkin jos laittaudun joskus. Tulen nippanappa toimeen omillani, enkä saa kiksejä toisten rahoista. Olen yliymmärtäväinen, enkä puhu muiden asioita mielelläni eteenpäin. Kyllä musta joku vielä saisi ihan kelvollisen eläkeläisseuralaisen?

Mut ei niin ei, pitäkää nosturinne. Kiitos kuitenkin uudesta duunista :)