Jeesus mikä ahdistus...
Mennyt viikko on ollut aivan kammottava.
Sain pari viikkoa sitten kuulla, että mut siirretään toiseen toimipisteeseen, syy ei kuulemma ollut minussa, vaan kuumia tunteita toisessa pisteessä ratkotaan tällaisella siirtoliikkeellä.Siirryn siis rauhoittamaan tilannetta siellä..?
No, meninpä sitten lipsauttamaan ohi suun väärälle ihmiselle kuulemiani juttuja, ja siitähän riemu repesi. Tiistaina sain kunnon ryöpytyksen aiheesta, ja siinä kun tunteet kuumenivat mullakin, avauduin sitten omista vitutuksen aiheistani ja kerroin suoraan, miksi oma motivaationi on kateissa.
Olen menneen vuoden aikana saanut kuulla, että asiakkaat valittavat tason laskusta, kun esimieheni on lomalla. Faktatietoa mulle ei ole asiasta näytetty, vaan tämä on siis yhden ihmisen mielipide.Lasken kassan lähes päivittäin väärin, ja mun pitäisi esittää raportti miksi teen virheitä.Mua on syytetty varkaaksi, kun kassasta on puuttunut rahaa. Pesen lattiat väärin. En hallitse salaattivalikoiman suunnittelua, enkä myöskään ruokalistojen suunnittelua. En pakkaa sämpylöitä tarpeeksi näyttävästi. En ole tarpeeksi myyvä kassalla tuotteistamme. Työvaatteeni ovat vääränlaiset.Olen liian hiljainen töissä.
Joo, mulla on motivaatio todellakin hukassa. Se että 20 -vuotta nuorempi tytteli lataa mulle virheeni, syö motivaatiota, oikeastaan onkin siis hyvä että pääsen tuolta pois.Harmittaa vaan kun alkuun tosiaan kuvittelin, että tässä voisi olla mun elämäni työpaikka, kaikki puitteet tuota persläpeä lukuunottamatta kunnossa. Ja nyt istun tässä valmistautumassa taas uuteen elämänvaiheeseen työn saralla.
"Olisit tyytyväinen kun sulla on töitä", juu olen kyllä, mut ei kai tää tosiaan kuulu olla tällaista tämä aikuisen elämä? Jatkuvaa draamaa ja vitutusta viikosta toiseen? Eikö tosiaan voi vaan mennä aamulla töihin ja tulla iltapäivällä takas kotiin, iloisin mielin?
Tästä iloisesta mielestä aasinsilta toiseen ongelmaan.
Mun perhe, siis se jossa vietin lapsuuteni, ei taida enää olla mun perhe.
Isin kanssa pystyn vielä puhumaan asioista ilman tiuskimista ja kyräilyä, mutta mutsi on muuttunut, huolehtivasta iloisesta ihmisestä katkeraksi ja vihaiseksi. Syy lienee mun veli, jonka elämä on jatkuvaa vuoristorataa, kaiketi ihan lääkärin toteama masennuskin taustalla, koko aikuisikä kulunut jatkuvissa ongelmissa. lapsia on parin eri naisen kanssa, kummankin exän kanssa välit lähinnä katkerat ja kylmät.Työpaikka vaihtuu mielialan mukaan, ja nyt tämä keksi muuttaa parin sadan kilsan päähän aloittamaan uuden elämän. No, lasten kanssa se on astetta haastavampaa, näitä ajelutetaan edestakaisin milloin kenenkin kyydissä, tapellaan lomista ja juhlapyhistä, rakkaudesta vanhempia kohtaan jne. Ja hän kokee, että äitille täytyy kertoa kaikki elämänkäänteet, omasta kulmasta tottakai. Ja mutsi uskoo kaiken sokeasti, puolustaa poikaansa henkeen ja vereen pahalta maailmalta jota exät edustaa. Kännissä lähetellään viestejä joissa haukutaan lapsenkasvatustaidot ja uudet perheet ja entiset elämät, kaikki valinnat elämässä.
Nyt sitten taas sorruin itse lähettämään viestin mutsille, jossa kysyin miksi täytyy tehdä kiusaa näille äideille, niin sain kuulla olevani paska, joka hylkää oman perheensä muiden vuoksi. Mä alan epäilemään, onkohan sittenkin mun päässä rakentava vika, joka saa mut keskelle idiootteja elämässä?
Mun mielestä riidat kuuluu puhua auki, pyytää anteeksi omaa loukkamista ja unohtaa sitten asia. Eikä muistuttaa enää jatkossa kyseisestä asiasta. Mun perhe taas muistuttaa tosia menneistä asioista ja tehdyistä virheistä, sellaisita asioista jotka on tapahtuneet vuosia sitten, luodaan tämänhetkinen maailma niiden menneiden asioiden päälle ja ihmetellään miksei tulla toimeen.
Voiko sanoa ääneen, että musta tuntuu ettei mulla ole sellaista perhettä? Voiko sanoa etten tunne rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, joita mun kuuluisi rakastaa? Ja jos ei oltais sukua, en olisi missään tekemisissä näiden kanssa?
Mitä mun kuuluu tehdä, että ansaitsisin oman rakkaan suvun, ja ihmiset jotka haluavat mut kylään ihan muuten vaan?
Kammottavaa edes kirjoittaa tätä tekstiä, mutta mun sisällä on sellainen musta möykky joka kasvaa ja kasvaa, kun epäilen jo vahvasti itseäni tämän kaiken keskellä, olenko mä itse oman elämäni suurin ongelma?
