Taas on tullut pohdittua asioita.

Olen tullut siihen tulokseen että mussa on jotain perusteellista vikaa, koska en ole koskaan törmännyt sellaiseen kuin paras ystävä.

Teinivuosina oli Jonna, joka unohti kuitenkin meidät kun lähdin amikseen, yhteydenpito tyssäs kuin seinään.

Sitten tuli Maikka, jonka luulin olevan mun karmakaveri, sellainen täysin samalla aaltopituudella oleva, mutta Marika sai lapsia. Eikä enää ehtinyt keittää kahveja, vaikka monesti yritin tyrkyttää seuraani.

Ja nyt viimeisimpänä Piia, joka miehen unelma. Mun työkaveri, joka lähentyi monien mutkien kautta hihittelykaiffariksi. Jaettiin juttuja enemmän ja enemmän toistemme kanssa, ja yks päivä todettiin, että me ollaan aivan liian läheisiä toisillemme. Ei siis mitään lespoilua, vaan tiedetään toisistamme niin paljon sellaista, mikä ei sais koskaan mennä muiden korviin. Miten paljon sattuukaan, jos tulee riita.

Vihdoin musta monen vuoden jälkeen tuntui siltä, että mulla on nyt se paras kaveri olemassa, sellainen joka pyytää baariin, joka pyytää shoppailemaan, rannalle, leffaan, niitä tyttöjen juttuja, joita muut naiset harrastaa.

Ja sitten Piia erosi :(. Yritin olla vieressä, kuunnella, tukea parhaani mukaan, kunnes kuvioihin tuli uusi mies. Okei, mä ymmärrän kyllä, että se alku on aina sitä nysväämistä toistensa kanssa, eikä kaveria kaivaa, kun on oikein miehinen kainalo siinä.

Mutta kun heidän elonsa tätä nykyä on jokilaivoja, aurinkorantaa, baareja, kahveja. Mukana muita kavereita, myös yhteisiä työkavereita.

Eikä mua enää pyydetä mihinkään mukaan.

 

Mä olen oikeesti ihan helvetin katkera.

Ja koitan miettiä, missä mä aina ryssin? Puhunko mä liikaa itsestäni? Arvostelenko mä liikaa muita? Dokaanko mä liikaa? Olenko ärsyttävä kännissä? Onko mun seurassa noloa olla?

En vaan käsitä, vaikka miten käännän tätä juttua mielessäni. Toivoisin, että joskus joku tulisi mulle kertomaan, vaikka silleen "ei millään pahalla"-tyylillä, kunhan vaan tietäisin miksen kelpaa. Sittenhän voisin yrittää korjata asiaa?

 

Toinen mikä mietityttää....

Mua ei ole koskaan kosittu, kihloissa olin kerran, silloinkin ostin itse itselleni sormuksen. (parisuhteessa tosin :D)

Nykyisessä suhteessa olen ollut 10 vuotta, lapsia on. Pidän itseäni vaatimattomasti viehättävänä, en nalkuta, vaikka syytä olisi. En kuluta toisen rahoja, pyrin olemaan hyvä ihminen.

Eikä siltikään, ei edes kihloja. Vaikkakin tämä sopii kyllä, eipähän tartte eron tullessa hakea mietintäaikoja sun muita koukeroita...

Mutta kyllä se silti jotenkin ottaa päähän, kun nämä kaksi asia yhteen nidottuna lisää mun epäilystäni siitä, että mussa on todellakin jotain tosissaan vikana. Kun vaan vielä keksis miksi :(