Niin, yön pikkutunneilla kun on yksin, kelaa elämää taaksepäin, ja muistan kyllä miten rikki olin erosta. Puoleentoista vuoteen on mahtunut niin paljon kiitollisuuden aihetta, että veikkaan taivaspaikan menneen pelkästään jo kiitoksen puutteesta?
Tässä olen nyt, omassa asunnossa, lasten kanssa, ja poikakaveri omassa kotonaan, vaikkakin hetki sitten sain kuulla miten tärkeä olen hänelle.
Olen kuullut olevani kaunis, ja miten onnellinen hän on että exä lähti ja jätti minut hänelle.
Tällaisia sanoja arvostaa, vaikka kuinka takaraivossa jyskyttää ettei kukaan puhu noin, en mä ole niin hyvä mitä hän sanoo, en ansaitse kuulla tuollaista. No kyllä ne silti hyvältä tuntuvat, ja harmittaa etten osaa vastata samoin takasin.
Koko ikäni olen uskonut naisten hömppärunouteen missä jokaisella on se Oikea olemassa, ja se todellinen mies tulee vastaan kun aika on oikea?
Sellaiselta hän vaikuttaa, kaikin tavoin, ja mä en oo rakastunut. Miksen? Mikä mussa on vikana? Etsinkö tietämättäni vaan vaikeuksia ja sydänsuruja, vaikka tarjolla olis niin paljon parempaa?
Mä toivon että rakastuisin, että vatsanpohjassa muljuisi eikä saa syötyä, uni ei tuu ja kaikki muu unohtuu. Mut ehkä mä vaan olen liian vanha sellaiseen?
