Tajusin tuossa kuukausi sitten, että mun päässä ei ole kaikki oikein. Masennus on yllättänyt mut, vaikka olisi pitänyt ymmärtää merkeistä että sen tulo on kohtalaisen odotettua. Puolen vuotta väittelin itseni kanssa, että olen vaan niin väsynyt. Koronaan, opiskeluun, työhön, sinkkuuteen ja mitä näitä on. Arki alkoi vitutuksella, kului vitutuksessa ja päättyi vitutukseen. Ja sitten huomasin etten saa raivoa enää hillittyä edes kotona. Lapsille sanoin olevani armottoman väsynyt, kaikki on hyvin kun saan nukkua vähän aikaa. Nukuin, ja heräsin entistä vihaisempana, ja sitten huomasin jo raivoavani puhelimessa kun yritin hoitaa virallista asiaa. Silloin ehkä käsitin että olisi syytä tehdä asioille jotain.

Katsoin omakantaa, ja mulle oli jäänyt viimeinen erä lääkkeitä hakematta vuoden takaa. Apteekin kautta kotiin, ja yllättäen olo helpotti (?) jo parin päivän sisällä.

Viimeinen kuukausi on kulunut monien uudistusten merkeissä. Jätin ostamatta tupakat. Päätin, että 30 kiloa ylimääräistä on liikaa polville. Yritystä on siis paljon, mutta olen kyllästynyt saamattomuuteen, itseinhoon ja hyvän puutteeseen. Otin iltalenkit pitkästä aikaa mukaan, ja yhdellä lenkillä kuuntelin podcastina  vakavasta masennuksesta.

Kertoja kuvailee, miten ei ole koskaan osannut tuntea samoin kuin muut. Elämästä puuttuvat täysin hyvät tunteet, ja hän kuvailee itseään kylmäksi. Siltä mustakin tuntuu. En ole tosissani ajatellut päättää elämääni, koska mulla on vielä jäljellä huoli muista. Olen aina välillä tuntenut iloa toisten menestyksistä, ja pääsen sängystä ylös. Mutta negatiivisten tunteiden rajuus on tuttua. Se miten hyvät hetket on vain sattumankauppaa, mutta huonot täysin ansaittua karmaa. Siltä musta on tuntunut ainakin viimeiset 20vuotta. Mä en ansaitse hyvää elämääni, koska olen loukannut muita. Onnistumiset ovat olleet niitä, kun olen osunut oikeaan paikkaan oikealla hetkellä. Mä en usko olevani hyvä missään. 
Lääkkeillä olen saanut raivon ja vihan tunteet laantumaan, mutta hyvää oloa en niillä saa. Ja sitä on tosi vaikea selittää kenellekään. 
Tämän halusin kertoa siksi, että monikaan ei tiedä miltä masennus tuntuu. Se ei ole sitä, että syrjäytyy. Se ei ole ikuista hymyttömyyttä. Se ei ole yksin kotona olemista siksi että haluaa.

Nämä ovat seurausta siitä. Masennus on itsevihaa. Se on kylmää itseironiaa, itselle nauramista joka ei ole vitsiä. Se on sairas mittari, jolla vertaa itseään muihin. Se on katkeraa myötähäpeää, se on pettymistä ihmisten tyhmyyteen ja näkemystä siitä, miten me tuhoamme omat elämämme turhalla ilolla.

Sitä se ainakin mulle on. Olen saanut erilaisia ajatuksia kerrottuani masennuksen uusimisesta. Yksi sanoi suoraan, että on pahoillaan kun ei ymmärrä sairaudesta mitään, mutta jos tarvitsen taloudellista tukea, hän on apuna. Toinen kertoi, miten huolissaan on ollut kun en enää koskaan vitsaile ja naureskele. Kolmas ajattelee, etten syö lääkkeitä oikein, kun kritisoin hänen tekemisiään. Mä olen siis muuttunut muidenkin silmissä, mutta yksi ainoa on huomannut että mä olen sairas. Ja hänkin oletti ensin, että kärsin vaihdevuosista. Masennus on pelottava sana, ehkä se tuo itsemurhan mieleen muille?

Mä olen tehnyt testamentin, luonut s.postin jossa on vanhoja muistoja, mulla on lääkkeitä, hoitanut laskut ja muut ajallaan, joten helppoa se olisi toteuttaa. Mä myös kykenen vielä itkemään kun suunnittelen hautajaiseni, joten toista lainatakseni, "mulla on vielä toivoa".

Mun masennus ei ole vielä vakavaa, mutta toivon, että sellainen, joka ei asiaa käsitä, lukee vaikka googlesta huvin vuoksi. Se on kuitenkin melko yleinen sairaus.