Erosin exästä, lasten isästä -18, ja pari viikkoa ennen eroa, pohdittiin jatketaanko yhdessä vai erotaanko ystävinä. Kerroin silloin hälle, että yksi edellisistä existä sai suhteen jälkeen mut niin vihaiseksi, etten halua enää tuntea sellaista halveksuntaa toista ihmistä kohtaan. Silloin tämä ex sanoi, että lastenkin vuoksi jo pysymme ystävinä, hän ei koskaan halua että minä vihaisin häntä.

No, ero tuli ja myöhemmin selvisi, että kuvio meni tyypillisesti vanhan kaavan mukaan, uusi oli tällä jo odottamassa että vanha häipyy. Samalla tavoin lähes, miten meidän suhde aikanaan alkoi. Siinä tiedon valossa oli mahdoton olla vihaamatta. Raivosin ja kirosin äijän alimpaan helvettiin, mutta jostain syystä pahin tuska hellitti vuoden päästä.

Saatiin jopa lapsen juhlat vietettyä sulassa sovussa. Pystyin vaihtamaan kuulumisiakin, ja luulinkin jo että asiat ois parempaan suuntaan.

Kunnes tuli tilanne, minä unohdin sovitun menon lasten kanssa, ja siitä tämä suuttui niin kovin, että palattiin sovittelijan luo kirjoittamaan paperit lasten asumisesta. Siinä yhteydessä tämä kaivoi esiin vanhat riidat, kaiken vanhan paskan menneestä suhteesta ja tavallaan hyökkäsi päälle vaatien oikeuksia itselleen lasten suhteen. Hämmentävää, kun hän oli se joka halusi lähteä.

Kuulen säännöllisesti supinaa, miten paska äiti olen kun emme riitele lasten kanssa, kuskaan milloin minnekin, ostelen mitä sattuu lapsille. En pidä kuriakaan.

Kun on hänen viikko lasten kanssa, en saisi olla missään yhteydessä näihin. Minun luo ei saa tulla, minulle ei tarvitse soitella eikä laittaa viestejä. Minulta ei pyydetä kyytejä.

Mun mielestä toi sairasta. Mun äitiys ei lopu sunnuntaisin klo 18. Mä murehdin ja mietin lasten oloja väkisinkin koko ajan, eikä tilannetta helpota kun tämä asshole uhkailee lapsia, pelottelee, ottaa puhelimet pois jne. Mutta ilmoitustakaan en ilmeisesti voi tehdä, koska on vaan lasten sana hänen sanaa vastaan.

Lapset on jo isoja, ja tietävät että heitä pitää kuunnella, mutta isän mielestä hänellä on oikeus päättää kaikesta koska meillä on yhteishuoltajuus. Ja lapsetkaan eivät halua loukata isäänsä, joten nielevät kaiken raivoamisen. Mitä tässä pitäisi tehdä?

Aikuiset ihmiset pysyvät tyynen rauhallisina, eivät näytä kiukkuaan lasten nähden? Siihen mä en pysty. Tuosta ihmisestä on tullut jätettä mun silmissä. En tunne koko miestä enää, sitä rakastavaa lasten isää ei ole enää olemassakaan. Siinä osoitteessa, jonne joudun lapset viemään sunnuntaisin, asuu joku ventovieras, kuvottava ihmispaska, jonka joskus luulin tuntevani. Tätähän mä en tietenkään sanonut ääneen....