Taas on kurja olo, lapset lähtivät isälleen. Itkettää, vituttaa ja kiukuttaa edelleen, kun miettii miten mun elämä on mennyt tälleen. Pieniä murheita muiden silmissä mutta itselle surullista. Yritän lukea viisasta kirjallisuutta siitä miten jokainen muodostaa oman onnensa, ei saisi verrata muihin omaa elämää, nauti joka päivästä ja tee itsellesi mieluisia asioita. Meditoi, kiitä joka päivästä ja plaaplaa. Kyllä olen kiitollinen, olen vapaa toisen miellyttämisestä, kukaan ei vittuile kun makaan yksin helteessä kotona katsoen haidokkaria. Olen kiitollinen että saan lapset edes puolet vuodesta. Olen kiitollinen että vanhempani elävät. Olen kiitollinen että töitä on vielä.

Olen surullinen, että luotin mieheen. Olen surullinen, koska hän rikkoi perheeni. Olen surullinen, että ystäväni ovat onnellisia perheidensä ja miestensä kanssa. Olen surullinen, että lapset tykkäävät äitipuolestaan. Olen surullinen, koska kyllästyn työhöni niin nopeasti. Olen surullinen, että maksan yksin helteessä katsomassa haidokkaria.

Joku sanoisi että olen kateellinen. Silloin mun pitäisi haluta niitä asioita joista kiukuttelen? En tiiä...haluaisin löytää vielä rakkautta, mutta luulen etten enää uskalla lähteä siihen leikkiin. Miten nää mun ajatukset kiertää samaa kehää koko ajan....