perjantai, 10. elokuu 2018

Mitäs ny?

Aika myllerrystä on päänupissa. Yhtenä päivänä sitä riemuitsee kaikenlaisesta mitä voi olla tuloillaan, ja toisena kaikki elämä on poispyyhitty. Mä olen vielä suht’ nuori, kuulemma parhaassa iässä mitä tulee petihommiin, mut kun funtsin semmosia, tulee musertavan paska olo, etten halua ketään, kukaan ei halua mua, en saa ajatella sellaisia juttuja, en ansaitse enää ihmistä itelleni. En halua ajatella entistä, koska siihen ei oo paluuta, alan näkemään kaikki erot meidän välillä, ja siltikin kuvittelen että menetin elämäni miehen. Ero oli ajallaan, tulossa ja tiedostettu, mut Kaija Koon sanoilla, miten opin enää itse olemaan taijotainsellaista 😞.... Aina oon kuvitellu että kaikella on tarkoitus, jokainen suhde opettaa jotain, ja se oikea odotuttaa itseään, mut nyt tuntuu, etten vaan oo sellainen ihminen joka ansaitsee elämän mittaisen parisuhteen, liekö mun tylsä elämäni tai sitten perustympeä ilme, mutten löydä enää katseita mistään, en saa enää kontaktia ympäriltä, enkä haluais uskoa että tää on loppuelämän kohtalo. Muilla menee hyvin, vauvoja ja onnea ja hääpäiviä joka puolella, kun mun elämä on pirstaleina. En ole heille kateellinen enkä kadehdi, luulen, mutta olen surullinen kun muistan että sellaista menetin enkä enää tuu saamaan samaa onnea. Tai siltä nyt tuntuu.

lauantai, 4. elokuu 2018

Eron jälkeen.

Nyt siitä on kohta 2 kk, kun hän ilmoitti, että se on loppu. Me käytiin vielä yhessä aiemmin maksetulla reissulla, joka oli outoa ja surullista. Mä kiertelin yksin kauppoja, ja tämä dokas baareissa kännykkänsä kanssa. Jotain lauseita siellä täällä, joista kuvittelin, että ehkä hän sittenkin haluais mut vielä. Kunnes tuli yks perjantai, otin muutaman ja kysyin oisko meillä vielä mahdollista joskus yrittää. No ei, kyllähän mä sen olen jotenkin tiesin koko ajan, mut 14 vuotta, joista viimeiset 3 jätin kaiken oman elämän roikkumaan, jotta hänellä olisi hyvä olla, sitä en saa mielestäni. Oli niin helppoa niellä kiukkua kun on kotona jotta toinen pääsee, jättää oma suku huomiota, koska hän ei tykkää heistä, unohtaa omat harrastukset, jotta lapsille jäisi aikaa ja rahaa. Kävellä perässä kun toinen on suuttunut milloin mistäkin. No, enää ei tarvitse. Mutta kyllä vituttaa, kun syy tähän kaikkeen hänen mielestään on että rakkaus loppui. Mikä vitun oikeus hänellä on kävellä pois kun kyllästyy? Toivottavasti löytääkin monta naista jatkossa, jotka kävelevät pois kun kyllästyvät.


perjantai, 6. heinäkuu 2018

No niinhän siinä kävi.

kiitos kaikesta.

Eli aavistukset osuivat siinä mielessä oikeaan, että rakkaus, siten miten itse ajattelen, on loppu. Juhannuksen alla hän kertoi, ettei halua enää isompaa kotia mun kanssa, ei eläkepäiviä, saati avioliittoa. Kyllähän mä sen tiesin, olin vaan niin tottunut ajatukseen että ihminen voi olla onnellinen toisen kanssa ilman virallista liittoa. Tiesin, etten tuu koskaan olemaan osaa hänen harrastustaan, mutta kuvittelin silti että mulla on joku rooli hänen elämässään, semmoinen taustavoima jonka kanssa voi tehdä kivoja asioita, joka ei mieti ikäviä asioita tms.

Ikävä tulee joitain juttuja, suurinta osaa ei, mutta 14 vuotta toisen kanssa, muokkaa mua ihmisenäkin. Joku heikko kohta mulla tulee aina olemaan tota ikuista pikkupoikaa kohtaan, ja toivon että elämä kohtelee häntä hyvin.

Kiitos.

sunnuntai, 22. huhtikuu 2018

Ihan vaan omaksi muistin tueksi...

Täällä taas yksin. Klo on 1.05 ja kirjoitan tänne, miten taas makaan yksin pimeässä ja tuijotan kelloa. Eikä tuota taaskaan näy eikä eikä kuulu. Tänään on kaiketi se päivä, kun mun parisuhteeni päättyy. En tiedä miten saan unta, mitä teen kun herään, pystynkö sanomaan hänelle mitään vai pystynkö vaan olemaan hiljaa. Tää on mun oma vika, karma is a bitch, on kai ainoa selitys, koska en ymmärrä miten kerta toisensa jälkeen, hän loukkaa mua ja pyytää anteeksi, ja taas on jossain ryyppäämästä, ja täällä minä. Vitun säälittävää kirjoittaa tänne tätä paskaa  joka musta nyt tursuaa ulos. 

sunnuntai, 15. huhtikuu 2018

Mitähän tästä tulee?

No, sain kuin sainkin sitten suuni auki menneestä aiheesta. Luonnollisesti mitään ei ollut tapahtunut, muita hänellä ei ole, ja perhe menee kaiken edelle. Puhuttiin miten tästä sotkusta jatketaan, ja toivoin että ryyppyreissut tämän porukan kanssa loppuisivat. Juu, kaksi kuukautta meni ilman baari-iltoja, kunnes sitten tiedossa oli saunailta poikien kanssa. Herra saapui aamusta klo 6 kotiin, ja sieltä sitten kaivelin tietoa, että alkuperäiset kaiffarit olivat lähteneet kotiin monta tuntia aiemmin, mutta tämäpä olikin päättänyt tulla jatkoille tämän räkäjengin luo. Päivän sain nieltyä kiukkuani, kunnes itsehillintä petti ja oksensin vihani herralle. Eikö olisi voinut laittaa viestiä, että onkin ihan eri paikassa kuin piti?!? No minun vikani, tietysti, ettei kertonut,koska tiesi että suuttuisin. Ja taas puitiin parisuhdetta, samat asiat uudelleen ja uuden kerran kerroin, miten en luota tähän sakkiin, enkä tykkää yhtään että noiden kanssa on pakko dokata. Ja sitten taas meni kuukausi mukavasti, kunnes tuli tärkeä iltama tämän porukan kanssa, ja tyhmänä taas kuvittelin että hoitavat viralliset asiat jonka jälkeen hän tulisi kotiin. Tokihan sauna oli varattu ja tarjoilut, joten taas tajusin klo 1  yöllä vihan kerääntyvän sisuskaluihin asti ja soppa olikin valmis. Kolmas kerta kun tulee takkiin huolella, ja vituttaa vaan rankasti että olen jumissa parisuhteessa, jota ei ole romanttisessa mielessä olemassakaan, ja poispääsy ei ole vaihtoehto. Eivätkä asiat vaan muutu. ”Mitä sä sitten haluat, että teen toisin? Jätänkö ton harrastuksen? Ja, kyllä sä alat tosiaan olemaan vainoharhainen...mikä sua tossa porukassa etoo?” Mitä noihin oisi vastannut? En halua että teet toisin, jatka vaan vittu just niinku susta tuntuu, mä en ala sua rajoittamaan, enkä tästä lähtien enää kysele mitään. Niin mä sanoin, ja olen aika solmussa nyt sisältä, kun toisaalta en halua luovuttaa helppoa arkeni lastenkaan takia, rahani eivät riitä omaan yksinäiseen elämään. Enkä halua aiheuttaa ongelmia kämpän pakkomyynniltä. Voi Huoh....