maanantai, 6. marraskuu 2017

Kyllä se siitä...

No niin, täytyypi laittaa ylös oikein, kun ei taas tiedä, koska alkaa ongelmat kasaantumaan.

Noh siis kävin aika syövereissä, mitä tulee duunijuttuihin, latasin pomolle  vitutukseni ja irtisanoin itseni, etsin uutta työtä, kävin haastatteluissa jne. ja olin varma että uusi aika on taas alkamassa mun urallani.

Ja miten juttu kääntyikään...

Tyhjensin kamani töistä, ja olin jo henkisesti valmis yrittämään toisessa pisteessä, kun sainkin puhelun, että hei, perutaas koko homma.Ollaan oltu tosi vitttumaisia sua kohtaan, pystytkö antamaan anteeksi?

Täh? Minä? Joo, siis miks minä? Mähän koko sotkun aloitinkin?

Ja niin siis jatkoin normityötäni tuolla. Oli vähän vaisu tunnelma seuraavana maanantaina, kiitos suullisen purkaukseni, mutta toisaalta ehkä se olikin ihan hyvä juttu. Putsattiin pöytä, ja aloitin tavallaan alusta. Ei ainakaan vielä ole tullut samanmoista vitutusta vastaan, ja tästä on siis jo kolme viikkoa aikaa. Nyt saan taas tehdä työtäni ilman alituista pohtimista, mitähän tuokin mulkaisu tai huokaisu mahtaa tarkoittaa...Naiset tai ainakin minä olen siitä pöljä, että annan tällaisille liikaa painoarvoa, mittaan toisen fiilistä eleiden mukaan, luulen tietäväni mistä toinen hermostuu. Ja useinmiten taidan olla ihan hakoteillä? Tästä syystä tosin en halua olla liian läheinen ainakaan työkaverin kanssa, en halua tuoda omaa väsymystäni esille ja siten antaa toiselle paljasta lihaa mihin upottaa veitsi sopivalla hetkellä. En juurikaan viitsi puhua kotiasioistani töissä, tai menoistanikaan.

Ja silti, vaikka luulin että sen olisi muut huomanneet, niin muut vuodattavat mulle asioitaan. Eivätkö ne ole vielä oppineet? Mitä vähemmän toisesta tietää, sitä helpompi on keskittyä työhön.Nyt kun itse tiedän liikaa toisen arjesta kotona tai tekemisistään perheensä kanssa, olen muodostanut kuvan tästä tyypistä, enkä tykkää siitä. Itsekeskeinen, ulkonäköönsä ja varsinkin muiden ulkonäköön julmasti suhtautuva, omahyväinen, petollinen tapaus.

No, tässä siis taas mennään. Kahtotaan ny, kuinka kauan tätä riemua kestää....

sunnuntai, 8. lokakuu 2017

Nuppisotku

Jeesus mikä ahdistus...

Mennyt viikko on ollut aivan kammottava.

Sain pari viikkoa sitten kuulla, että mut siirretään toiseen toimipisteeseen, syy ei kuulemma ollut minussa, vaan kuumia tunteita toisessa pisteessä ratkotaan tällaisella siirtoliikkeellä.Siirryn siis rauhoittamaan tilannetta siellä..?

No, meninpä sitten lipsauttamaan ohi suun väärälle ihmiselle kuulemiani juttuja, ja siitähän riemu repesi. Tiistaina sain kunnon ryöpytyksen aiheesta, ja siinä kun tunteet kuumenivat mullakin, avauduin sitten omista vitutuksen aiheistani ja kerroin suoraan, miksi oma motivaationi on kateissa.

Olen menneen vuoden aikana saanut kuulla, että asiakkaat valittavat tason laskusta, kun esimieheni on lomalla. Faktatietoa mulle ei ole asiasta näytetty, vaan tämä on siis yhden ihmisen mielipide.Lasken kassan lähes päivittäin väärin, ja mun pitäisi esittää raportti miksi teen virheitä.Mua on syytetty varkaaksi, kun kassasta on puuttunut rahaa. Pesen lattiat väärin. En hallitse salaattivalikoiman suunnittelua, enkä myöskään ruokalistojen suunnittelua. En pakkaa sämpylöitä tarpeeksi näyttävästi. En ole tarpeeksi myyvä kassalla tuotteistamme. Työvaatteeni ovat vääränlaiset.Olen liian hiljainen töissä.

Joo, mulla on motivaatio todellakin hukassa. Se että 20 -vuotta nuorempi tytteli lataa mulle virheeni, syö motivaatiota, oikeastaan onkin siis hyvä että pääsen tuolta pois.Harmittaa vaan kun alkuun tosiaan kuvittelin, että tässä voisi olla mun elämäni työpaikka, kaikki puitteet tuota persläpeä lukuunottamatta kunnossa. Ja nyt istun tässä valmistautumassa taas uuteen elämänvaiheeseen työn saralla.

"Olisit tyytyväinen kun sulla on töitä", juu olen kyllä, mut ei kai tää tosiaan kuulu olla tällaista tämä aikuisen elämä? Jatkuvaa draamaa ja vitutusta viikosta toiseen? Eikö tosiaan voi vaan mennä aamulla töihin ja tulla iltapäivällä takas kotiin, iloisin mielin?

Tästä iloisesta mielestä aasinsilta toiseen ongelmaan.

Mun perhe, siis se jossa vietin lapsuuteni, ei taida enää olla mun perhe.

Isin kanssa pystyn vielä puhumaan asioista ilman tiuskimista ja kyräilyä, mutta mutsi on muuttunut, huolehtivasta iloisesta ihmisestä katkeraksi ja vihaiseksi. Syy lienee mun veli, jonka elämä on jatkuvaa vuoristorataa, kaiketi ihan lääkärin toteama masennuskin taustalla, koko aikuisikä kulunut jatkuvissa ongelmissa. lapsia on parin eri naisen kanssa, kummankin exän kanssa välit lähinnä katkerat ja kylmät.Työpaikka vaihtuu mielialan mukaan, ja nyt tämä keksi muuttaa parin sadan kilsan päähän aloittamaan uuden elämän. No, lasten kanssa se on astetta haastavampaa, näitä ajelutetaan edestakaisin milloin kenenkin kyydissä, tapellaan lomista ja juhlapyhistä, rakkaudesta vanhempia kohtaan jne. Ja hän kokee, että äitille täytyy kertoa kaikki elämänkäänteet, omasta kulmasta tottakai. Ja mutsi uskoo kaiken sokeasti, puolustaa poikaansa henkeen ja vereen pahalta maailmalta jota exät edustaa. Kännissä lähetellään viestejä joissa haukutaan lapsenkasvatustaidot ja uudet perheet ja entiset elämät, kaikki valinnat elämässä.

Nyt sitten taas sorruin itse lähettämään viestin mutsille, jossa kysyin miksi täytyy tehdä kiusaa näille äideille, niin sain kuulla olevani paska, joka hylkää oman perheensä muiden vuoksi. Mä alan epäilemään, onkohan sittenkin mun päässä rakentava vika, joka saa mut keskelle idiootteja elämässä?

Mun mielestä riidat kuuluu puhua auki, pyytää anteeksi omaa loukkamista ja unohtaa sitten asia. Eikä muistuttaa enää jatkossa kyseisestä asiasta. Mun perhe taas muistuttaa tosia menneistä asioista ja tehdyistä virheistä, sellaisita asioista jotka on tapahtuneet vuosia sitten, luodaan tämänhetkinen maailma niiden menneiden asioiden päälle ja ihmetellään miksei tulla toimeen.

Voiko sanoa ääneen, että musta tuntuu ettei mulla ole sellaista perhettä? Voiko sanoa etten tunne rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, joita mun kuuluisi rakastaa? Ja jos ei oltais sukua, en olisi missään tekemisissä näiden kanssa?

Mitä mun kuuluu tehdä, että ansaitsisin oman rakkaan suvun, ja ihmiset jotka haluavat mut kylään ihan muuten vaan?

Kammottavaa edes kirjoittaa tätä tekstiä, mutta mun sisällä on sellainen musta möykky joka kasvaa ja kasvaa, kun epäilen jo vahvasti itseäni tämän kaiken keskellä, olenko mä itse oman elämäni suurin ongelma?








torstai, 28. syyskuu 2017

Duunijuttuu

Olen tässä pohtinut sellaista asiaa kuin työnhaku.

Olen siis jonkun kerran sellaisissa käynyt, ja joka kerta huomaan saman asian.

Löydän kiinnostavan työpaikkailmoituksen, sijainti on hyvä, työnkuva on hakemani.

No, kirjoitan lyhyehkön esittelypostin, tarkistan cv-liitteen tiedot, joista löytyy oikeastaan kaikki mahdollinen tieto minusta, kuvineen kaikkineen ja lähetän, ja jään odottamaan tuleeko siihen ikinä vastausta.

Tulee soitto, tervetuloa haastatteluun.

No niin, mitäs tietoa sitten paikasta löytyy, voisin sitten miettiä palkkatoiveen ja muut tarvittavat tiedot valmiiksi...Entä jos ne kysyvät, miksi haen juuri heille töihin? Hmm, siitäpä ei ole muuta infoa kuin firman nimi ja osoite. Googlettamalla saattaa löytyä yritysrekisteritiedot ja facebook-sivut sekä mahdollisesti omat kotisivut. Näissä nyt on vaan pääsääntöisesti hyvin, hyvin kiilloteltu kuva paikasta, ja sivut on kuorrutettu yltiöpositiivisilla mainoslauseilla.

Tulee haastattelupäivä, mulla on mukana työtodistukset sun muut asiakirjat, olen miettinyt asun valmiiksi, ei liian hienoa muttei liian tavallistakaan, meikki on siisti, hiukset asiallisesti. En haise pahalle tietääkseni. Olen selvittänyt ajoreitin valmiiksi, huolehdin etten myöhästy.


No niin, saavun paikalle, mihis tänne voi jättää auton?

Mistä sisälle mennään...? Ohhoh, onpas sotkuista/siistiä, kauhee meteli/onpas hiljaista, outo haju/ihana ruoan tuoksu... Kaikenlaista pyörii mielessä. Ookoo, saavun paikalle, ei näy ketään, kyselen vastaantulevilta mistä löytäisin haastattelijan tai edes koko hiton firman...

Sieltä saapuu, paskantärkeän näköinen tyyppi, joka mulkoilee väsyneesti mua, vitsi ku jännää... Istu tuohon, otan takin pois ja istun sievästi paikalleni, yritän näyttää innostuneelta.

No niin, kerroppa itsestäsi, ja kertaan samat asiat ääneen joka hakemuksessani oli.

Miksi haet tätä paikkaa? No, koska olen tullut siihen tulokseen että nyt on sen aika. Ja koska teillä on paikka avoinna, daa...

Mitä tiedät meistä? No en juuri muuta kuin mitä netistä löysin, ja se ei ollut paljoa se.

Palkkatoivomus? Kerron tämänhetkisen ansioni, hieman korotettuna tietysti. Ai, no meillä on käytössä Tes.

Niin minkä alan Tes..? Meidän alalla kun samasta hommasta maksetaan viittä eri palkkaluokkaa, riippuen siitä mihin aikaan vuorokaudesta teet töitä.

Kiitos hei, tämä oli tässä, ilmoitamme kun sopiva henkilö on löytynyt.


Kävelen autolle, ajelen kotiinpäin, ja mietin taas, että mitähän helvetin hommaa mä tälläkin kertaa hain? Tuossa tilanteessa pitäisi pystyä tekemään mahdollisesti loppuelämää koskeva sopimus, pelkästään niiden murusten perusteella,mitä netistä löytyi yhdistettynä haastattelijaan jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä kyseisen työpaikan käytännön hommien kanssa.

Ja se asenne, mikä näillä haastattelijoilla on...onko ihmisillä oikeasti sellainen käsitys että haastattelussa ei vitsailla, eikä hymyillä?

Itselle jää aina sellainen olo kuin olisi pieni onneton muurahainen, jolla ei ole mitään arvoa, joutuu anelemaan että pliis palkatkaa mut, olen oikeasti tosi hyvä....Minkä ihmeen takia? Tai sitten mä vaan olen sellainen?

sunnuntai, 24. syyskuu 2017

Kiire!

Olen taas tullut sellaiseen käännekohtaan tässä arkisessa taaperruksessani, että pitäis tosiaan saada uutta suuntaa.

Mulle kerrottiin menneellä viikolla, että toimipisteeni muuttuu, ei mun takiani, vaan erään toisen ihmisen käytöksen vuoksi. Tämä on esittänyt tulisin tunteenpurkauksin, että työolot on perseestä, niin palkinnoksi tästä mun duuni annettiin hälle, ja mä saan hänen duuninsa. Tai no ei työtä, mutta sama työpiste kuitenkin. Aikanaan kun itse avauduin vittumaisista työoloista, päädyin vaihtamaan työpaikkaa, ei työnantaja pannut tikkua ristiin että ois olot parantuneet, tässä firmassa sentään yritetään, peukku siitä.

No, itse en ole kovinkaan mielissäni siitä, että joudun opettelemaan työtehtävät uusiksi, työn aikataulutuksen, tauot, parkkipaikan, vapaat illat ja viikonloput. Ne tulee todennäköisesti kaikki muuttumaan, ja oikeastaan vähän ottaa päähän....Vuosi sitten oli jonkinaikaa sellainen olo, että olen tullut kotiin, mun elämäni Työpaikka on tässä, mutta niinkuin kaikki muukin elämässä, ei tämäkään sitten tullut jäädäkseen. 

 

Olen myös pohtinut paljon, mitä Suomi itsessään mulle merkitsee. Tänä päivänä en voi sanoa olevani ylpeä suomalaisuudestani, Suomi on oikesti ihan Helvetin tylsä maa, täällä eivät ihmiset juhli juhlien vuoksi, vaan jos lähetään ulos, mennään dokaamaan, joko suruun tai sitten iloon, mutta se vaatii, ainakin naisilla, päivien suunnittelua, tuntien puunaamista, jatkuvaa shoppailua koska ikinä ei oo päällepantavaa, ihan tolkuttoman vaikeaa... Tuolla jossain etelässä ihmiset lähtevät töiden jälkeen ulos iltaa istumaan, otetaan paukkua jos tekee mieli, muttei välttämättä jos ei tee mieli. Istutaan ja jutellaan, nauretaan ja kuunnellaan musiikkia, mennään nukkumaan kun väsyttää.

Tällaista mullakin oli kun oli alle 20v., mutta ei enää. Nyt jos laitan viestin, että mennäänkö kahville, niin pääsääntöisesti se ei sovi, herrajumala ainakaan tänään, huomenna on palaveri, ens viikkokin on tosi tiukka, joten se siitä. Mut hei, laitetaas kaikki kalenteriin nyt ylös, bailaamaan ens kesänä, äääh, menkää te vaan mä oon sillon töissä....Ei jaksais nähdä enää vaivaa, törmätään vaan joskus sitten?

Tämmöstä on Suomessa, kaikki menee niin helvetisti vaan jonnekin, kiire  on kaikilla, ei kukaan oikeestaan tosin niinkän tiedä että minne, mut ei voi mitään, täytyy painaa ku on duunia....

tiistai, 15. elokuu 2017

Voi ahdistus

Jos et ole sellaisella tuulella että haluat lukea toisen tylsyydestä, skippaa tämä teksti. Mua ei huvita edes väkisin hymyillä, vaikka olenkin lukenut, että sellaisella plasebotoiminnolla saa huijattua kehosta vitutuksen pois.

Olen nyt jostain syystä totaalisen jumittunut elämääni, ja tämänkin kirjoitelman ajatus on työstää elämää eteenpäin, saada pirta katkeemaan ja jonkun ajan kuluttua toivottavasti luen tätä ihmeissäni, onko mun olo oikeasti ollut näin surkea joskus...


Viimeinen kolme vuotta (?) on ollut stressaavaa, työpaikan vaihdoksia parikin, ihmissuhteiden muutoksia, kavereiden menetyksiä, painonnousua sunmuuta.

Kolme vuotta sitten olin lähes samanlaisessa tilanteessa, täysin kyllästynyt sen hetkiseen elämään, lähinnä työpaikan takia, ja sen voiman kaivoin itsestäni, että sain lähdettyä 9 vuoden jälkeen paikasta, josta joskus kuvittelin lähteväni eläkkeelle. Valtion hommaa, suht vakaata arkityötä ja täysin käsittämättömän tiivis työyhteisö. Siis ennekuin suuret pyörät lähtivät rullaamaan, ja valtion duuni vaihtui säälittävään räpellykseen yhtiömuodossa, samassa puljussa siis. Siinä kun tulivat työntekijöiden harteille murheet tuottavuudesta ja tuloksen tekemisestä, ja kun edelliset vuosikymmenten budjetit sitten avattiin kansan nähtäväksi, tajuttiinkin, että eihän tällaisella toiminnalla ole mitään todellisuuspohjaa. Siinä kustiin jo ekana toimintavuotena omaan pesään niin lujaa, että toka vuosi olikin helvetinmoista "uuden toimintamallin luomista", ja kun muuta ei keksitty niin hei, otetaan palkallisilta 25% palkasta pois?!? Ja niin minäkin sitten lähdin.

Tässä nyt olen katsellut sivusta muutaman yrittäjän arkea, ja  jokainen jaksaa urputtaa miten kallista on palkkaaminen. No voi herranisä, mitä sitten aikanaan kuvittelit?!? Että saisit rahaa ikkunoista ja ovista vaan koska kuvittelet olevasi niin helvetin erilainen yritys kuin tuo tuossa vieressä?

Varsinkin tämä ruokabisnes on niin saatanan byrokratisoitua ja säädöllistettyä, ettei kukaan ahne paskiainen pääse tienaamaan, jollei keksi todellakin jotain popup-tyyppistä sikakallista ketjua, jossa työllistää vain itsensä.

Raaka-aineet jo itsessään nielevät 30%, siihen vuokra 40%, sähköt/toimiluvat/anniskeluoikeudet/kalustus/astiat/jne 30%, niin ala-asteen matikallakin jotenkin päätyy miinuspuolelle... 

Ja sitten näillä yrittäjillä on pokkaa vinkua työntekijöille, että "voi sentään, kyllähän mä niin mielelläni teijät täällä pitäisin, mutta kun ei riitä töitä kaikille", ja niin yksi saa siirron toiseen paikkaan, toisen määräaikaisuutta ei jatketa, kolmas saakin sitten ihan itse keksiä, miten saa näiden kahden muun hommat ujutettua omaan työaikaan, ja tottakai vielä niin, ettei tule ylitöitä, se se vasta kallista onkin!



Miten mä nyt tämmösiä jäin kelaamaan....?

Mua vaan vituttavituttaavituttaa, vituttaa niin vietävästi, miten mä kykenen jatkamaan tätä sontaa vielä toiset 30 vuotta?!?

Ja kesä loppuu, pimeä alkaa, tulee taas kylmä.

AHDISTAA...

  • Henkilötiedot

    Huhhuuh...enpä ole aikoihin kirjoitellutkaan, mut nyt semmonen fiilis, että on pakko panna pari sanaa kirjallisesti.
    Mennyt viikko (tai kaks..) Laitoin kutsut valituille. Huom! Ainoat ihmiset käytännössä, jotka haluan paikalle juhliin, hommasin lapsenvahdit kahdelle, hoidin tarjottavat juomat, suunnittelin ohjelman, siivosin hulluna muutaman päivän, mietin tarjoilun ruoat ja erityiset ruokikset siihen, ylipäätään olen pyrkinyt ajattelemaan tilaisuuden ennakkoon.
    Noh, eka viikko: 12 kutsuttu; kaksi peruu tulonsa alustavasti, viisi sanoo, ettei halua jatkoille kaupungille, mukaanlukien rakas siippani. Kahden odotan peruvan tulonsa vedoten lapsenhoito-ongelmiin. Voi v...u.
    Toka viikko: Kaksi ilmoittaa olevansa tulonsa, kaksi ilmoittaa tulevansa mahdollisesti sittenkin kaupungille, kahden tulo ylipäänsä epävarmaa.....Jee, mahkuja sittenkin.
    Kunnes, ai juu, ei me voidakaan ottaa pienempää hoitoon, terveisin hoitotäti, kun täytyy päästä syömään aaah, niin erityishyväää ruokaa Just sinä iltana. Ookoo, sanon, ja saan järkättyä lapset samaan paikkaan hoitoon.
    Voi perse, mitä vielä? Sanonpa teille, etten todellakaan aio täyttää 30 v. enää toista kertaa. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Näin myös tänään.
    Tähän väliin mainittakoon, että Todellakin, olen humalassa kirjoittaessani näitä, oikeinkirjoitus menköön pienen perfektionismin piikkiin. Joten jos olen kuallu kun luette näitä, täsmennys: ei siis millään pahalla, mut kun joskus vaan v...ttaa.
    Rakkaudella.

  • Tagipilvi