keskiviikko, 5. tammikuu 2022

Aina taistelua.

Tajusin tuossa kuukausi sitten, että mun päässä ei ole kaikki oikein. Masennus on yllättänyt mut, vaikka olisi pitänyt ymmärtää merkeistä että sen tulo on kohtalaisen odotettua. Puolen vuotta väittelin itseni kanssa, että olen vaan niin väsynyt. Koronaan, opiskeluun, työhön, sinkkuuteen ja mitä näitä on. Arki alkoi vitutuksella, kului vitutuksessa ja päättyi vitutukseen. Ja sitten huomasin etten saa raivoa enää hillittyä edes kotona. Lapsille sanoin olevani armottoman väsynyt, kaikki on hyvin kun saan nukkua vähän aikaa. Nukuin, ja heräsin entistä vihaisempana, ja sitten huomasin jo raivoavani puhelimessa kun yritin hoitaa virallista asiaa. Silloin ehkä käsitin että olisi syytä tehdä asioille jotain.

Katsoin omakantaa, ja mulle oli jäänyt viimeinen erä lääkkeitä hakematta vuoden takaa. Apteekin kautta kotiin, ja yllättäen olo helpotti (?) jo parin päivän sisällä.

Viimeinen kuukausi on kulunut monien uudistusten merkeissä. Jätin ostamatta tupakat. Päätin, että 30 kiloa ylimääräistä on liikaa polville. Yritystä on siis paljon, mutta olen kyllästynyt saamattomuuteen, itseinhoon ja hyvän puutteeseen. Otin iltalenkit pitkästä aikaa mukaan, ja yhdellä lenkillä kuuntelin podcastina  vakavasta masennuksesta.

Kertoja kuvailee, miten ei ole koskaan osannut tuntea samoin kuin muut. Elämästä puuttuvat täysin hyvät tunteet, ja hän kuvailee itseään kylmäksi. Siltä mustakin tuntuu. En ole tosissani ajatellut päättää elämääni, koska mulla on vielä jäljellä huoli muista. Olen aina välillä tuntenut iloa toisten menestyksistä, ja pääsen sängystä ylös. Mutta negatiivisten tunteiden rajuus on tuttua. Se miten hyvät hetket on vain sattumankauppaa, mutta huonot täysin ansaittua karmaa. Siltä musta on tuntunut ainakin viimeiset 20vuotta. Mä en ansaitse hyvää elämääni, koska olen loukannut muita. Onnistumiset ovat olleet niitä, kun olen osunut oikeaan paikkaan oikealla hetkellä. Mä en usko olevani hyvä missään. 
Lääkkeillä olen saanut raivon ja vihan tunteet laantumaan, mutta hyvää oloa en niillä saa. Ja sitä on tosi vaikea selittää kenellekään. 
Tämän halusin kertoa siksi, että monikaan ei tiedä miltä masennus tuntuu. Se ei ole sitä, että syrjäytyy. Se ei ole ikuista hymyttömyyttä. Se ei ole yksin kotona olemista siksi että haluaa.

Nämä ovat seurausta siitä. Masennus on itsevihaa. Se on kylmää itseironiaa, itselle nauramista joka ei ole vitsiä. Se on sairas mittari, jolla vertaa itseään muihin. Se on katkeraa myötähäpeää, se on pettymistä ihmisten tyhmyyteen ja näkemystä siitä, miten me tuhoamme omat elämämme turhalla ilolla.

Sitä se ainakin mulle on. Olen saanut erilaisia ajatuksia kerrottuani masennuksen uusimisesta. Yksi sanoi suoraan, että on pahoillaan kun ei ymmärrä sairaudesta mitään, mutta jos tarvitsen taloudellista tukea, hän on apuna. Toinen kertoi, miten huolissaan on ollut kun en enää koskaan vitsaile ja naureskele. Kolmas ajattelee, etten syö lääkkeitä oikein, kun kritisoin hänen tekemisiään. Mä olen siis muuttunut muidenkin silmissä, mutta yksi ainoa on huomannut että mä olen sairas. Ja hänkin oletti ensin, että kärsin vaihdevuosista. Masennus on pelottava sana, ehkä se tuo itsemurhan mieleen muille?

Mä olen tehnyt testamentin, luonut s.postin jossa on vanhoja muistoja, mulla on lääkkeitä, hoitanut laskut ja muut ajallaan, joten helppoa se olisi toteuttaa. Mä myös kykenen vielä itkemään kun suunnittelen hautajaiseni, joten toista lainatakseni, "mulla on vielä toivoa".

Mun masennus ei ole vielä vakavaa, mutta toivon, että sellainen, joka ei asiaa käsitä, lukee vaikka googlesta huvin vuoksi. Se on kuitenkin melko yleinen sairaus.

perjantai, 29. lokakuu 2021

Lost cost.

Tänään mulle vihdoin ja viimein tuli selväksi, että mun elämänkaareen ei kuulu avioliitto, eikä rakkaus. Isolla R:llä, sikäli miten sen itse tulkitsen. Mulle rakkaus on elinikäinen lupaus olla toisen tukena ja paras ystävä kaikessa. Laitan nyt tänne tämän ainoan kerran julkisesti, että mun elämässä oli toinenkin mies, jota sydämestäni rakastin, vaikka olin parisuhteessa toisen kanssa. Sellaisen jota myös rakastin. Nro 1. oli lasteni isä, ja häneen sitouduin, vaikkei hän minuun. Kihloja toivoin, mutta se ei ollut järkevää hänen mielestään. Lopulta hän sitten löysi seuraavan naisen, jonka kanssa varmaan menee sitten naimisiin. Nro 2. oli nuori mies, joka näytti minulle toista todellisuutta, johon olisi minut halunnut. Sinne emme koskaan menneet, koska kunnioitin suhteitamme muiden kanssa. Silti hän on ollut hiljaa taustalla tähän asti. Tähän päivään asti siis. Pari viikkoa sitten sain viestin, että hän on sinkku. Arvanette, mitä minussa liikkui? Läikähdys menetetystä ajasta yhdessä, toivo yhteisestä tulevaisuudesta ja piilotettu kaipuu hänen luo. 
No. Ei mennyt niin. Todellisuudessa hän halusi nolata minut, ruoskia kaiken vanhan kaunan virheistäni päälleni. Halusi, että minuun sattuu. Ja kyllä, sattuu.

Siinä määrin, että tämä oli tässä. Enää en anna näille kahdelle "miehelle" yhtään ajatusta. Nielen omat tunteeni heidän suhteen, enkä enää ikinä erehdy kuvittelemaan, että ihmisen elämässä olisi olemassakaan mitää Aitoa Rakkautta. Tai ehkä teidän muiden, muttei minun.

lauantai, 16. lokakuu 2021

Tinderiä taas.

Aika ajoin lataan sen typerän tinderin. Nyt se on ollut käytössä taas reilun viikon, ilmaisversiona. En siis näe mitään tykkäyksiä, joka on tavallaan surkeata, koska a) näen että profiilini kyllä kiinnostaa, b) en tiedä minkälaisia ihmisiä missaan. Vaikkakin ymmärrän, että koska kriteerini ovat suomalainen mies joka on nuorempi kuin isäni, tykkäävät eivöt varmaankaan kuulu tähän ryhmään. Olen itse siis keski-ikäinen nainen, joka on kuullut liikaa tarinoita naisen arvosta muslimimiesten keskuudessa ja jota eivät reilusti vanhemmat miehet sytytä. Onko se liikaa pyydetty? Itse tykkään miehestä, jolla näkyy kuvassa naama, joka ei ole parisuhteessa ja joka on syntynyt Suomessa. Kun se kuva miellyttää minua, en olekaan hänen kategoriassaan. Eli kaikki järki sanoo, että se on todellakin väärä kanava minulle. Noh, missään en enää käy, ystävät ovat kaikki naimisissa, heitä ei baarit kiinnosta. Niin että miten hitossa olisi mahdollista tavata enää koskaan ketään?

lauantai, 2. lokakuu 2021

Humalapäivitys.

 

No nyt. Tässä semmoinen kirjoitelma taikka päätelmä, joka on mulla ollut vuosia tapana, ja nyt sen kirjoitan ylös.

Siis, työpäivän jälkeen, ja yksinäisen viikon päätteeksi, ajattelin taas hakea muutaman oluen kaupasta. "Otan vaan nää muutamat, katson leffan ja meen nukkumaan", tätä tapahtuu pari kertaa kuukaudessa.

Tulin kotiin kaupasta, laitoin oluet jääkaappiin, ja yhden seuraksi sohvalle. Kylläpä maistuu mukavalle. Otin toisenkin. Otin kolmannen, ja huomaan miettiväni, mitähän sille x:lle kuuluu. Laitan viestin, ja saan yllättäen vastauksen heti. Hei, vitsi miten kivaa, tulee sellainen olo kuin juttelisi tutun kanssa baarissa. No, haen neljännen ja sitten mietinkin, että vitsi mikä Mulkku se yks tyyppi olikaan. Ja laitan viestin, jossa kerron miten loukkaannuin silloin vuosia sitten. Olen kyllä antanut jo anteeksi ja päässyt yli, mutta oli hyvä että sain kerrottua sen sillekin.

Ja sitten muistan sen yhden tyypin, jonka kanssa oli silmäpeliä silloin. Laitanpa viestin, hitusen kaksimielisen, mut mitä väliä, kyllä se ymmärtää, heh heh.....

Haen viidennen oluen kaapista. Kukaan ei ole vastannut. Miksei? Pitäiskö kysyä, olenko jotenkin loukannut? Joo, hyvä idea.

Leffa alkaa, täytyy laittaa puhelin pois. Mikä tää paska oikein on, ei tämmöistä jaksa Erkkikään....onkohan joku vastannut? Pitäiskö ladata tinderi? Joo, jos tulis osuma jonkun kanssa vaikka?

Mä tykkään tosta. En tosta, ei me sovittais yhtään yhtään. Tuostakin vois tykätä, kun se tykkää vahvoista naisista ja kissoista. Wau! Osuma! Tuutko käymään? Tai mäkin voin tulla sinne?!? 
Haen oluen kaapista. Kuinkahan mones se oli....? Emmätiiä, mut kohta ne loppuu....

Vitsi kun väsyttää. Juon tämän vielä, vaiks se maistuu jo ihan yrjöltä. Sammutan telkkarin.

Ja sitten tulee sunnuntaiaamu. Voi luoja.


 

 

 

sunnuntai, 1. elokuu 2021

Välipäivitys

Erosta tuli 3 vuotta, ja edelleen tuntuu kuin olisi jumissa entisen ja oman elämän kanssa. Vanhin lapsi aloittaa ammattikoulun ja nuorin yläasteen. Nuoremman vuoksi olen ajatellut, että pysyn tässä käpykylässä yläasteen ajan vielä. 3 vuotta siis vielä....Oma elämä saa siis vielä odottaa toistaiseksi, vaikkei mulla sen suurempia haaveita olekaan. Enemmänkin pyrkimyksiä aloittaa itseni oppiminen alusta uudelleen. Mulla on aina ollut joku jonka vuoksi olen hyväksynyt vähän tylsän työn, tuppukylän, kituuttamisen rahan kanssa, järkevämmän auton jne. Joku toinen on aina sanellut mitä minun pitäisi olla ja tehdä ja ajatella. Niin kauan, etten välttämättä edes tiedä mitä minä itse haluaisin. Alan vaihto on nyt vahvasti ajatuksissa, vaikken tiedä alkuunkaan mitä tekisin loppuelämäni. Asunnonvaihtokin, vaikken tiedä oikeastaan millaisen tarvitsen. Kaupunki jossa viihdyn loppuelämäni? Elämä on kompromisseja, ja nyt niitä ei tarvitse enää tehdä rakkauden nimissä ainakaan. Mulla on kaikki mahdollisuudet auki, eikä hajuakaan mitä niillä tekisin 😳