tiistai, 18. syyskuu 2018

Alhaalla vieläkin...

Pohjatonta, ankeaa, harmaata surua koko ajan. Luulin että erosta jotenkin toipuu parissa kuukaudessa, muttei ainakaan mulla toimi. Ollaan otettu rumasti yhteen monta kertaa, jo siinä määrin että lapset nukkuvat levottomasti, kun pelkäävät heräävänsä meidän riitoihin. Mutta nyt tosin tein päätöksen, että kotitissuttelu jää kokonaan, siitä kaikki paska sai alkunsa, humalaisen aivoituksista, niiden seuraamuksista... sen jälkeen on ollut vähän helpompaa. Mitä jos en ois koskaan saanut päähäni tonkia toisen omaa, humalassa? Mitä jos en olisi koskaan ottanut puheeksi, humalassa? Mitä jos en olisi lietsonut raivoa, humalassa? Olisiko asiat ennallaan, vai oltaisko tähän tultu siitä huolimatta?

Monta vuotta kelasin suhdetta, ajattelin eroa, mutta aina jostain nousi halu rakastaa toista, ja exä sattuu olemaan yksi niistä harvoista, joka edelleen miellyttää silmää, josta olin ylpeä.

Mutta nyt kun minä olenkin jätetty, ja tunteiden kato on tosiseikka, sitä en saa mielestäni. Olenkohan ainoa, joka elättelee toiveita siitä, että asiat päättyisi niin kuin leffoissa, ja toinen tajuaisi virheensä ja huomaisikin vielä rakastavansa minua? Muuttuisiko asiat hyväksi, vai olisiko se tuhoontuomittua kuitenkin? Olen lukenut muutaman erosta kertovan oppaan, ja jokaisen sanoma on, että kun suhde päättyy, se päättyy syystä. Mutta kun en tajua onko se perimmäinen, ainoa Syy, että toinen lakkaa rakastamasta? Saako niin elämässä tehdä? Tai tietysti joo, tottakai saa, mutta kun meillä oli hyvä suhde, asiat olivat Ok, luulin tietävän minne haluamme, miten ja yhdessä, mutta ilmeisesti olen ollut vaan niin väärässä.

Ehkä tämä on päätön kirjoitus, jota ihmettelen vuosien päästä, mutta nyt tänään olen rikki, olen huomennakin, ja tottapuhuen luulen että lopun elämääni.

lauantai, 8. syyskuu 2018

Erosta nyt 3kk

Niin, virallisesta päätöksestä on nyt siis 3 kuukautta kohta aikaa. Eikä tämä helpotu yhtään. Se että asutaan saman katon alla, lähdetään töihin samaan aikaa kuin ennenkin, elämä pyörii niinkuin ennenkin. Miten tästä pitäisi rakentaa omaa elämää, kun kummallakaan  ei ole uutta osoitetta? Se mikä arjessa näkyy, on että kumpikin istuu yksin huoneissaan, joita tässä lukaalissa on kolme (-lasten huone), ei puhuta toisillemme, käydään kaupassa miten sattuu, välillä on maidot loppu välillä on sata purkkia kaapissa. Mikä helvetin järki tässä touhussa on?

Käsitän jotenkin että tunteita ei enää ole, rakkaudesta tätä ei tehdä, mutta voisiko joku viisaampi opastaa, miten olis kaikkien kannalta parasta erota, niin että kaikilla ois koti, ja siirtyminen eteenpäin onnistuisi edes jotenkin?

Tuntuu kuin eläisi jossain tuulikaapissa odottamassa omaa vuoroa siirtyä eteenpäin, ilman tietoa koska se oma vuoro tulee...

Ei edes vuoronumeroa?

perjantai, 10. elokuu 2018

Mitäs ny?

Aika myllerrystä on päänupissa. Yhtenä päivänä sitä riemuitsee kaikenlaisesta mitä voi olla tuloillaan, ja toisena kaikki elämä on poispyyhitty. Mä olen vielä suht’ nuori, kuulemma parhaassa iässä mitä tulee petihommiin, mut kun funtsin semmosia, tulee musertavan paska olo, etten halua ketään, kukaan ei halua mua, en saa ajatella sellaisia juttuja, en ansaitse enää ihmistä itelleni. En halua ajatella entistä, koska siihen ei oo paluuta, alan näkemään kaikki erot meidän välillä, ja siltikin kuvittelen että menetin elämäni miehen. Ero oli ajallaan, tulossa ja tiedostettu, mut Kaija Koon sanoilla, miten opin enää itse olemaan taijotainsellaista 😞.... Aina oon kuvitellu että kaikella on tarkoitus, jokainen suhde opettaa jotain, ja se oikea odotuttaa itseään, mut nyt tuntuu, etten vaan oo sellainen ihminen joka ansaitsee elämän mittaisen parisuhteen, liekö mun tylsä elämäni tai sitten perustympeä ilme, mutten löydä enää katseita mistään, en saa enää kontaktia ympäriltä, enkä haluais uskoa että tää on loppuelämän kohtalo. Muilla menee hyvin, vauvoja ja onnea ja hääpäiviä joka puolella, kun mun elämä on pirstaleina. En ole heille kateellinen enkä kadehdi, luulen, mutta olen surullinen kun muistan että sellaista menetin enkä enää tuu saamaan samaa onnea. Tai siltä nyt tuntuu.

lauantai, 4. elokuu 2018

Eron jälkeen.

Nyt siitä on kohta 2 kk, kun hän ilmoitti, että se on loppu. Me käytiin vielä yhessä aiemmin maksetulla reissulla, joka oli outoa ja surullista. Mä kiertelin yksin kauppoja, ja tämä dokas baareissa kännykkänsä kanssa. Jotain lauseita siellä täällä, joista kuvittelin, että ehkä hän sittenkin haluais mut vielä. Kunnes tuli yks perjantai, otin muutaman ja kysyin oisko meillä vielä mahdollista joskus yrittää. No ei, kyllähän mä sen olen jotenkin tiesin koko ajan, mut 14 vuotta, joista viimeiset 3 jätin kaiken oman elämän roikkumaan, jotta hänellä olisi hyvä olla, sitä en saa mielestäni. Oli niin helppoa niellä kiukkua kun on kotona jotta toinen pääsee, jättää oma suku huomiota, koska hän ei tykkää heistä, unohtaa omat harrastukset, jotta lapsille jäisi aikaa ja rahaa. Kävellä perässä kun toinen on suuttunut milloin mistäkin. No, enää ei tarvitse. Mutta kyllä vituttaa, kun syy tähän kaikkeen hänen mielestään on että rakkaus loppui. Mikä vitun oikeus hänellä on kävellä pois kun kyllästyy? Toivottavasti löytääkin monta naista jatkossa, jotka kävelevät pois kun kyllästyvät.


perjantai, 6. heinäkuu 2018

No niinhän siinä kävi.

kiitos kaikesta.

Eli aavistukset osuivat siinä mielessä oikeaan, että rakkaus, siten miten itse ajattelen, on loppu. Juhannuksen alla hän kertoi, ettei halua enää isompaa kotia mun kanssa, ei eläkepäiviä, saati avioliittoa. Kyllähän mä sen tiesin, olin vaan niin tottunut ajatukseen että ihminen voi olla onnellinen toisen kanssa ilman virallista liittoa. Tiesin, etten tuu koskaan olemaan osaa hänen harrastustaan, mutta kuvittelin silti että mulla on joku rooli hänen elämässään, semmoinen taustavoima jonka kanssa voi tehdä kivoja asioita, joka ei mieti ikäviä asioita tms.

Ikävä tulee joitain juttuja, suurinta osaa ei, mutta 14 vuotta toisen kanssa, muokkaa mua ihmisenäkin. Joku heikko kohta mulla tulee aina olemaan tota ikuista pikkupoikaa kohtaan, ja toivon että elämä kohtelee häntä hyvin.

Kiitos.