sunnuntai, 28. tammikuu 2018

Nytkö sitten?

Huhhuh kun vituttaa...

Isäntä vietti viikonlopun laivalla erittäin kosteissa merkeissä, sellaisen porukan kanssa jonka maailmaan mä en sovi. Tämän porukan, anteeksi vaan ämmät, eivät juurikaan moikkaa vastaantullessa, saati että jäisivät joskus juttelemaan. Miehetkin käyttäytyvät mua kohtaan hyvinkin kylmästi, vaikka tietävän meidän olevan pari.

Noh, yön pikkutunneilla, kun isäntä tuli jatkoilta kotiin, ja kuorsasi saatanan lujaa makkarissa, hiippailin tutkimaan puhelinta.

Tiedän, ja morkkis on kova. En muutoin menisi tekemään mitään tuollaista, mutta tuli jotenkin karsea epäilys reissusta, toisen käytöksestäkin.

Viestejä oli tullut, ja selailin niitä paniikissa aina ekoihin perjantai-iltana lähetettyihin asti.

"Missäs olette?" "Ollaan täällä seiskan pubissa" jne., kunnes silmiin osui viesti ".....panee kaikkea mikä liikkuu", " nytkin ...on ...kimpussa". Mitä vittua?!? Sama mies joka huusi ku syötävä, kun jäin kiinni selattuani kerran treffipalstan kuvia?

En olisi uskonut, vaikka olen pitkään odottanut koska tämä tulee vastaan. Luulin että ukko ei kuitenkaan ikinä menisi tekemään sellaista

Merkit on olleet selviä jo kauan, partavettä suihkitaan moneen otteeseen pitkin päivää, joka ilta on joku meno samaisen harrastusporukan merkeissä, meidän läheisyys on rapissut pois jo vuosia sitten, seksi on perseestä sen kerran kuukaudessa kun sitä on. Puhelin on visusti herran silmän alla jatkuvasti.


Ja kaikkein vittumaisimmaksi tästä tekee sen, että tajuan olevani itse syypää kaikkeen paskaan joka mulle osuu.

Olen lihonut vuosien mittaan helvetisti, olen laiska paska joka ei harrasta mitään. En ole pyytänyt koskaan tuota jättämään mitään valmennustehtäviä väliin, vaan sokeasti ajatellut että sellaista kuuluu terveen parisuhteen olla, ettei toista kahli mihinkään.


Mun pää huutaa että haluan erota, ja samalla mietin että olen keksinyt kaiken, olen vaan sairas ja hullu.

Paskat.

torstai, 11. tammikuu 2018

Merkittävä Vuosi

Onpas aikaa menny viime kirjoittelusta...

Töissä on mennyt hyvin, suun aukaisu taisi sittenkin olla hyvä juttu, koska enää ei ole tullut turhaa napinaa. Saa keskittyä ihan työn tekemiseen, ja välillä siellä on jopa mukavaa.

Oikeasti olen kyllä skeptinen, mulle kun sattuu aina käyvän niin, että kun jokin asia menee hyvin, ei aikaakaan kun kaikki menee päälaelleen ja muuttuu kamalaksi, siksi en täysillä uskalla luottaa tulevaisuuteen.

Joulu ja Uusi Vuosi tuli ja meni, ei mitään uutta ole tullut elämään, pikemminkin päästin irti parista tyypistä, jotka vaivasivat mieltä liikaa, joista toivoin uusia tuttavuuksia, mutta kaks kai siihenkin tarvitaan, joten tässä tapauksessa yhdellä ei ollut sananvaltaa. Hahhahhahha, olipas salaperäisesti sanottu, mutta siis kutkuttavasti alkaneet katseet eivät koskaan johtaneet mihinkään, ja hyvä niin. 

Parisuhdeasiat vaivaa edelleen mieltä, yritän kyllä olla ajattelematta, mutta pikkutunneilla alkaa harmittamaan, kun toista näkee päivässä tunnin verran, kuulumisia vaihdetaan pintapuolisesti. Ei hellyydenosoituksia eikä yhteistä ajanviettoa.

Tänä vuonna ajattelinkin, että laitan ihan kalenteriin merkinnän, jos ja kun jotain tapahtuu makkarissa....

Näin kun ajattelee, onnistun aina puolustelemaan itselleni, miksi ihastun jatkuvasti uusiin ihmisiin, miksi näen unia joissa suutelen tai halaan toista miestä, miksi kaipaan kosketusta edes joltain.

Ja kuitenkin omatunto kirkuu välillä suoraan, miten vittumaista mulla tulee olemaan helvetissä.

Olen aina kuvitellut, että helvetti on paikka jossa ihmisellä on kaikkein tukalinta olla, ja sitä sitten ikuisesti.

Mun helvetissä on vuoronperään tukalan kuuma ja hyytävän kylmää, siellä on hämähäkkejä ja lukkeja, tahmeaa likaa ilman pesumahdollisuutta, eikä siellä ole muita.

Ja silti uskon, että meille on annettu yksi elämä, ja sen elää niinkuin itse päättää.Tekipä sitten koko elonsa virheitä tai vähemmän virheitä, mutta jokaisella on oikeus omiin tunteisiin ja tekoihin, ja kaikella on tarkoituksensa.

Oisipa kiva tietää, kuka oikeesti on oikeassa, kun pohtii kristinuskoa ja islamia ja hindua jne.?


Syy muuten tuohon otsikkoon;

Olen huomannut että rakastun palavasti joka seitsemäs vuosi, tai tapaan jonkun merkittävän ihmisen. Näin kävi 2003 ja 2011, nyt on jännät paikat pitääkö jatkumo vielä paikkaansa.Ja vielä syyskuu on jostain syystä mulle se Kuukausi...

maanantai, 6. marraskuu 2017

Kyllä se siitä...

No niin, täytyypi laittaa ylös oikein, kun ei taas tiedä, koska alkaa ongelmat kasaantumaan.

Noh siis kävin aika syövereissä, mitä tulee duunijuttuihin, latasin pomolle  vitutukseni ja irtisanoin itseni, etsin uutta työtä, kävin haastatteluissa jne. ja olin varma että uusi aika on taas alkamassa mun urallani.

Ja miten juttu kääntyikään...

Tyhjensin kamani töistä, ja olin jo henkisesti valmis yrittämään toisessa pisteessä, kun sainkin puhelun, että hei, perutaas koko homma.Ollaan oltu tosi vitttumaisia sua kohtaan, pystytkö antamaan anteeksi?

Täh? Minä? Joo, siis miks minä? Mähän koko sotkun aloitinkin?

Ja niin siis jatkoin normityötäni tuolla. Oli vähän vaisu tunnelma seuraavana maanantaina, kiitos suullisen purkaukseni, mutta toisaalta ehkä se olikin ihan hyvä juttu. Putsattiin pöytä, ja aloitin tavallaan alusta. Ei ainakaan vielä ole tullut samanmoista vitutusta vastaan, ja tästä on siis jo kolme viikkoa aikaa. Nyt saan taas tehdä työtäni ilman alituista pohtimista, mitähän tuokin mulkaisu tai huokaisu mahtaa tarkoittaa...Naiset tai ainakin minä olen siitä pöljä, että annan tällaisille liikaa painoarvoa, mittaan toisen fiilistä eleiden mukaan, luulen tietäväni mistä toinen hermostuu. Ja useinmiten taidan olla ihan hakoteillä? Tästä syystä tosin en halua olla liian läheinen ainakaan työkaverin kanssa, en halua tuoda omaa väsymystäni esille ja siten antaa toiselle paljasta lihaa mihin upottaa veitsi sopivalla hetkellä. En juurikaan viitsi puhua kotiasioistani töissä, tai menoistanikaan.

Ja silti, vaikka luulin että sen olisi muut huomanneet, niin muut vuodattavat mulle asioitaan. Eivätkö ne ole vielä oppineet? Mitä vähemmän toisesta tietää, sitä helpompi on keskittyä työhön.Nyt kun itse tiedän liikaa toisen arjesta kotona tai tekemisistään perheensä kanssa, olen muodostanut kuvan tästä tyypistä, enkä tykkää siitä. Itsekeskeinen, ulkonäköönsä ja varsinkin muiden ulkonäköön julmasti suhtautuva, omahyväinen, petollinen tapaus.

No, tässä siis taas mennään. Kahtotaan ny, kuinka kauan tätä riemua kestää....

sunnuntai, 8. lokakuu 2017

Nuppisotku

Jeesus mikä ahdistus...

Mennyt viikko on ollut aivan kammottava.

Sain pari viikkoa sitten kuulla, että mut siirretään toiseen toimipisteeseen, syy ei kuulemma ollut minussa, vaan kuumia tunteita toisessa pisteessä ratkotaan tällaisella siirtoliikkeellä.Siirryn siis rauhoittamaan tilannetta siellä..?

No, meninpä sitten lipsauttamaan ohi suun väärälle ihmiselle kuulemiani juttuja, ja siitähän riemu repesi. Tiistaina sain kunnon ryöpytyksen aiheesta, ja siinä kun tunteet kuumenivat mullakin, avauduin sitten omista vitutuksen aiheistani ja kerroin suoraan, miksi oma motivaationi on kateissa.

Olen menneen vuoden aikana saanut kuulla, että asiakkaat valittavat tason laskusta, kun esimieheni on lomalla. Faktatietoa mulle ei ole asiasta näytetty, vaan tämä on siis yhden ihmisen mielipide.Lasken kassan lähes päivittäin väärin, ja mun pitäisi esittää raportti miksi teen virheitä.Mua on syytetty varkaaksi, kun kassasta on puuttunut rahaa. Pesen lattiat väärin. En hallitse salaattivalikoiman suunnittelua, enkä myöskään ruokalistojen suunnittelua. En pakkaa sämpylöitä tarpeeksi näyttävästi. En ole tarpeeksi myyvä kassalla tuotteistamme. Työvaatteeni ovat vääränlaiset.Olen liian hiljainen töissä.

Joo, mulla on motivaatio todellakin hukassa. Se että 20 -vuotta nuorempi tytteli lataa mulle virheeni, syö motivaatiota, oikeastaan onkin siis hyvä että pääsen tuolta pois.Harmittaa vaan kun alkuun tosiaan kuvittelin, että tässä voisi olla mun elämäni työpaikka, kaikki puitteet tuota persläpeä lukuunottamatta kunnossa. Ja nyt istun tässä valmistautumassa taas uuteen elämänvaiheeseen työn saralla.

"Olisit tyytyväinen kun sulla on töitä", juu olen kyllä, mut ei kai tää tosiaan kuulu olla tällaista tämä aikuisen elämä? Jatkuvaa draamaa ja vitutusta viikosta toiseen? Eikö tosiaan voi vaan mennä aamulla töihin ja tulla iltapäivällä takas kotiin, iloisin mielin?

Tästä iloisesta mielestä aasinsilta toiseen ongelmaan.

Mun perhe, siis se jossa vietin lapsuuteni, ei taida enää olla mun perhe.

Isin kanssa pystyn vielä puhumaan asioista ilman tiuskimista ja kyräilyä, mutta mutsi on muuttunut, huolehtivasta iloisesta ihmisestä katkeraksi ja vihaiseksi. Syy lienee mun veli, jonka elämä on jatkuvaa vuoristorataa, kaiketi ihan lääkärin toteama masennuskin taustalla, koko aikuisikä kulunut jatkuvissa ongelmissa. lapsia on parin eri naisen kanssa, kummankin exän kanssa välit lähinnä katkerat ja kylmät.Työpaikka vaihtuu mielialan mukaan, ja nyt tämä keksi muuttaa parin sadan kilsan päähän aloittamaan uuden elämän. No, lasten kanssa se on astetta haastavampaa, näitä ajelutetaan edestakaisin milloin kenenkin kyydissä, tapellaan lomista ja juhlapyhistä, rakkaudesta vanhempia kohtaan jne. Ja hän kokee, että äitille täytyy kertoa kaikki elämänkäänteet, omasta kulmasta tottakai. Ja mutsi uskoo kaiken sokeasti, puolustaa poikaansa henkeen ja vereen pahalta maailmalta jota exät edustaa. Kännissä lähetellään viestejä joissa haukutaan lapsenkasvatustaidot ja uudet perheet ja entiset elämät, kaikki valinnat elämässä.

Nyt sitten taas sorruin itse lähettämään viestin mutsille, jossa kysyin miksi täytyy tehdä kiusaa näille äideille, niin sain kuulla olevani paska, joka hylkää oman perheensä muiden vuoksi. Mä alan epäilemään, onkohan sittenkin mun päässä rakentava vika, joka saa mut keskelle idiootteja elämässä?

Mun mielestä riidat kuuluu puhua auki, pyytää anteeksi omaa loukkamista ja unohtaa sitten asia. Eikä muistuttaa enää jatkossa kyseisestä asiasta. Mun perhe taas muistuttaa tosia menneistä asioista ja tehdyistä virheistä, sellaisita asioista jotka on tapahtuneet vuosia sitten, luodaan tämänhetkinen maailma niiden menneiden asioiden päälle ja ihmetellään miksei tulla toimeen.

Voiko sanoa ääneen, että musta tuntuu ettei mulla ole sellaista perhettä? Voiko sanoa etten tunne rakkautta näitä ihmisiä kohtaan, joita mun kuuluisi rakastaa? Ja jos ei oltais sukua, en olisi missään tekemisissä näiden kanssa?

Mitä mun kuuluu tehdä, että ansaitsisin oman rakkaan suvun, ja ihmiset jotka haluavat mut kylään ihan muuten vaan?

Kammottavaa edes kirjoittaa tätä tekstiä, mutta mun sisällä on sellainen musta möykky joka kasvaa ja kasvaa, kun epäilen jo vahvasti itseäni tämän kaiken keskellä, olenko mä itse oman elämäni suurin ongelma?








torstai, 28. syyskuu 2017

Duunijuttuu

Olen tässä pohtinut sellaista asiaa kuin työnhaku.

Olen siis jonkun kerran sellaisissa käynyt, ja joka kerta huomaan saman asian.

Löydän kiinnostavan työpaikkailmoituksen, sijainti on hyvä, työnkuva on hakemani.

No, kirjoitan lyhyehkön esittelypostin, tarkistan cv-liitteen tiedot, joista löytyy oikeastaan kaikki mahdollinen tieto minusta, kuvineen kaikkineen ja lähetän, ja jään odottamaan tuleeko siihen ikinä vastausta.

Tulee soitto, tervetuloa haastatteluun.

No niin, mitäs tietoa sitten paikasta löytyy, voisin sitten miettiä palkkatoiveen ja muut tarvittavat tiedot valmiiksi...Entä jos ne kysyvät, miksi haen juuri heille töihin? Hmm, siitäpä ei ole muuta infoa kuin firman nimi ja osoite. Googlettamalla saattaa löytyä yritysrekisteritiedot ja facebook-sivut sekä mahdollisesti omat kotisivut. Näissä nyt on vaan pääsääntöisesti hyvin, hyvin kiilloteltu kuva paikasta, ja sivut on kuorrutettu yltiöpositiivisilla mainoslauseilla.

Tulee haastattelupäivä, mulla on mukana työtodistukset sun muut asiakirjat, olen miettinyt asun valmiiksi, ei liian hienoa muttei liian tavallistakaan, meikki on siisti, hiukset asiallisesti. En haise pahalle tietääkseni. Olen selvittänyt ajoreitin valmiiksi, huolehdin etten myöhästy.


No niin, saavun paikalle, mihis tänne voi jättää auton?

Mistä sisälle mennään...? Ohhoh, onpas sotkuista/siistiä, kauhee meteli/onpas hiljaista, outo haju/ihana ruoan tuoksu... Kaikenlaista pyörii mielessä. Ookoo, saavun paikalle, ei näy ketään, kyselen vastaantulevilta mistä löytäisin haastattelijan tai edes koko hiton firman...

Sieltä saapuu, paskantärkeän näköinen tyyppi, joka mulkoilee väsyneesti mua, vitsi ku jännää... Istu tuohon, otan takin pois ja istun sievästi paikalleni, yritän näyttää innostuneelta.

No niin, kerroppa itsestäsi, ja kertaan samat asiat ääneen joka hakemuksessani oli.

Miksi haet tätä paikkaa? No, koska olen tullut siihen tulokseen että nyt on sen aika. Ja koska teillä on paikka avoinna, daa...

Mitä tiedät meistä? No en juuri muuta kuin mitä netistä löysin, ja se ei ollut paljoa se.

Palkkatoivomus? Kerron tämänhetkisen ansioni, hieman korotettuna tietysti. Ai, no meillä on käytössä Tes.

Niin minkä alan Tes..? Meidän alalla kun samasta hommasta maksetaan viittä eri palkkaluokkaa, riippuen siitä mihin aikaan vuorokaudesta teet töitä.

Kiitos hei, tämä oli tässä, ilmoitamme kun sopiva henkilö on löytynyt.


Kävelen autolle, ajelen kotiinpäin, ja mietin taas, että mitähän helvetin hommaa mä tälläkin kertaa hain? Tuossa tilanteessa pitäisi pystyä tekemään mahdollisesti loppuelämää koskeva sopimus, pelkästään niiden murusten perusteella,mitä netistä löytyi yhdistettynä haastattelijaan jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä kyseisen työpaikan käytännön hommien kanssa.

Ja se asenne, mikä näillä haastattelijoilla on...onko ihmisillä oikeasti sellainen käsitys että haastattelussa ei vitsailla, eikä hymyillä?

Itselle jää aina sellainen olo kuin olisi pieni onneton muurahainen, jolla ei ole mitään arvoa, joutuu anelemaan että pliis palkatkaa mut, olen oikeasti tosi hyvä....Minkä ihmeen takia? Tai sitten mä vaan olen sellainen?

  • Henkilötiedot

    Huhhuuh...enpä ole aikoihin kirjoitellutkaan, mut nyt semmonen fiilis, että on pakko panna pari sanaa kirjallisesti.
    Mennyt viikko (tai kaks..) Laitoin kutsut valituille. Huom! Ainoat ihmiset käytännössä, jotka haluan paikalle juhliin, hommasin lapsenvahdit kahdelle, hoidin tarjottavat juomat, suunnittelin ohjelman, siivosin hulluna muutaman päivän, mietin tarjoilun ruoat ja erityiset ruokikset siihen, ylipäätään olen pyrkinyt ajattelemaan tilaisuuden ennakkoon.
    Noh, eka viikko: 12 kutsuttu; kaksi peruu tulonsa alustavasti, viisi sanoo, ettei halua jatkoille kaupungille, mukaanlukien rakas siippani. Kahden odotan peruvan tulonsa vedoten lapsenhoito-ongelmiin. Voi v...u.
    Toka viikko: Kaksi ilmoittaa olevansa tulonsa, kaksi ilmoittaa tulevansa mahdollisesti sittenkin kaupungille, kahden tulo ylipäänsä epävarmaa.....Jee, mahkuja sittenkin.
    Kunnes, ai juu, ei me voidakaan ottaa pienempää hoitoon, terveisin hoitotäti, kun täytyy päästä syömään aaah, niin erityishyväää ruokaa Just sinä iltana. Ookoo, sanon, ja saan järkättyä lapset samaan paikkaan hoitoon.
    Voi perse, mitä vielä? Sanonpa teille, etten todellakaan aio täyttää 30 v. enää toista kertaa. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Näin myös tänään.
    Tähän väliin mainittakoon, että Todellakin, olen humalassa kirjoittaessani näitä, oikeinkirjoitus menköön pienen perfektionismin piikkiin. Joten jos olen kuallu kun luette näitä, täsmennys: ei siis millään pahalla, mut kun joskus vaan v...ttaa.
    Rakkaudella.

  • Tagipilvi