sunnuntai, 9. toukokuu 2021

Kuivahtanut elämä.

Hirmu ahdistunut olo. Ja usein se aavistelee tulevaa stressiä. Semmoinen painava möykky, jolle ei keksi syytä, ennenkuin se tulee jostain jälkikäteen. Useimmiten näin tapahtuu aina ennenkuin exältä tulee jotain vittumaista viestiä. Olen jollain tavalla taas loukannut hänen vanhemmuuttaan tai yksityisyyttään. Täällä kun ei nykyään saa puhua kenellekään mitään joka koskee muita ihmisiä. Itsestään saa kyllä jauhaa, mutta ketä se kiinnostaa? Toisten asiat on aina kiinnostavampia. Ja ei, en todellakaan nauti juoruilusta, mulla nämä suunohipuhumiset johtuu aina patoutuneesta kiukusta joka purkautuu jollekin joka saattaa käsittää sen tunnetilan. Tuskin olen ainoa? Olen vaan niin tyhmä, että nämä jotka mua kuuntelevat, ovat myös hyvin suojelevaisia ja ehkä vaan yrittävät puolustaa mua? Tai sitten nauttivat kun minä sanoin ääneen vihaiset sanani. Koskahan tästä pääsee eroon? Kaikesta turhasta energiaavievästä pettymyksestä? Elämä nyt vaan on tällaista, iskuja tulee jatkuvalla syötöllä, eikä kukaan mun elämässäni ( muutamaa ihmistä lukuunottamatta) ole tehnyt jotain lupausta jota ei olisi rikkonut. Ei ole enää mitään halua vastaanottaa uutta ihmistä mun elämään rikkomaan lupauksia. Enkä mä halua rikkoa kenellekään lupauksia. Jään siis odottamaan ihmettä joka veisi mut täältä pois jonnekin ihan muualle aloittamaan alusta.

 

sunnuntai, 11. huhtikuu 2021

Sunnuntaita.

Tässä mietin sellaista, mikä elämäni aikana on saanut minut aina suhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka lopulta pettävät tai jättävät. Onkohan se jotenkin alitajuista tarvetta rankaista itseään? Mikä siihen tekee tarpeen? Kun ruoditaan lapsuutta, en millään keksi mikä siellä olisi tehnyt minusta tällaisen, joka haalii ympärilleen tietyn tyyppisiä ihmisiä. Lapsuus oli turvallinen, aina oli aikuinen lähellä, sai itkeä ja raivota, toteuttaa omia päähänpistoja, eikä kukaan koskaan sanonut etten pystyisi. Sain siis parhaan mahdollisen lapsuuden. Silti teinistä asti olen hakeutunut niiden väärien seuraan, antanut kaiken rakkauteni ja hyvyyteni, ja silti mut on lopulta aina jätetty. Tänään mulla on yksi ystävä, pari hyvää kaveria, perhe. Enkä varmasti enempää tarvitsekaan, mutta sydämenmuotoinen palanen silti elättelee vielä toiveita parista loppuelämää jakamaan. Ja en vaan usko että sellaista löytyy. Ja uskallanko enää edes ottaa riskiä, jos joku tulisikin vastaan? Pinkit rillit sanovat että elämä antaa, minkä ansaitsee, ja järki taas että älä jumalauta nyt vaan lähde haihattelemaan enää tommosia hölmöyksiä.

Noh, tää oli nyt tänään tällaista ajatusta kun hetkeksi pysähdyin yksinäisyyden keskelle. Kun laitan leffan pyörimään ja haen mukin teetä, se kaipuu onneksi häviää taas hetkeksi.

maanantai, 1. helmikuu 2021

”Just somebody that I used to know”

Erosin exästä, lasten isästä -18, ja pari viikkoa ennen eroa, pohdittiin jatketaanko yhdessä vai erotaanko ystävinä. Kerroin silloin hälle, että yksi edellisistä existä sai suhteen jälkeen mut niin vihaiseksi, etten halua enää tuntea sellaista halveksuntaa toista ihmistä kohtaan. Silloin tämä ex sanoi, että lastenkin vuoksi jo pysymme ystävinä, hän ei koskaan halua että minä vihaisin häntä.

No, ero tuli ja myöhemmin selvisi, että kuvio meni tyypillisesti vanhan kaavan mukaan, uusi oli tällä jo odottamassa että vanha häipyy. Samalla tavoin lähes, miten meidän suhde aikanaan alkoi. Siinä tiedon valossa oli mahdoton olla vihaamatta. Raivosin ja kirosin äijän alimpaan helvettiin, mutta jostain syystä pahin tuska hellitti vuoden päästä.

Saatiin jopa lapsen juhlat vietettyä sulassa sovussa. Pystyin vaihtamaan kuulumisiakin, ja luulinkin jo että asiat ois parempaan suuntaan.

Kunnes tuli tilanne, minä unohdin sovitun menon lasten kanssa, ja siitä tämä suuttui niin kovin, että palattiin sovittelijan luo kirjoittamaan paperit lasten asumisesta. Siinä yhteydessä tämä kaivoi esiin vanhat riidat, kaiken vanhan paskan menneestä suhteesta ja tavallaan hyökkäsi päälle vaatien oikeuksia itselleen lasten suhteen. Hämmentävää, kun hän oli se joka halusi lähteä.

Kuulen säännöllisesti supinaa, miten paska äiti olen kun emme riitele lasten kanssa, kuskaan milloin minnekin, ostelen mitä sattuu lapsille. En pidä kuriakaan.

Kun on hänen viikko lasten kanssa, en saisi olla missään yhteydessä näihin. Minun luo ei saa tulla, minulle ei tarvitse soitella eikä laittaa viestejä. Minulta ei pyydetä kyytejä.

Mun mielestä toi sairasta. Mun äitiys ei lopu sunnuntaisin klo 18. Mä murehdin ja mietin lasten oloja väkisinkin koko ajan, eikä tilannetta helpota kun tämä asshole uhkailee lapsia, pelottelee, ottaa puhelimet pois jne. Mutta ilmoitustakaan en ilmeisesti voi tehdä, koska on vaan lasten sana hänen sanaa vastaan.

Lapset on jo isoja, ja tietävät että heitä pitää kuunnella, mutta isän mielestä hänellä on oikeus päättää kaikesta koska meillä on yhteishuoltajuus. Ja lapsetkaan eivät halua loukata isäänsä, joten nielevät kaiken raivoamisen. Mitä tässä pitäisi tehdä?

Aikuiset ihmiset pysyvät tyynen rauhallisina, eivät näytä kiukkuaan lasten nähden? Siihen mä en pysty. Tuosta ihmisestä on tullut jätettä mun silmissä. En tunne koko miestä enää, sitä rakastavaa lasten isää ei ole enää olemassakaan. Siinä osoitteessa, jonne joudun lapset viemään sunnuntaisin, asuu joku ventovieras, kuvottava ihmispaska, jonka joskus luulin tuntevani. Tätähän mä en tietenkään sanonut ääneen....

 

 

sunnuntai, 17. tammikuu 2021

Kuplassa.

Tässä pohtinut sellaista, kun luin jostain että some muokkaa sun elämää tarjoamalla joka kanavalta sellaista sisältöä, joita samantyyppiset ihmiset kuin minä tuottavat. Siis jos harrastan laskettelua, saan päivityksiä laskettelijoista ja mainoksia suksista jne. No, olen yksinäinen, ja luonut useamman kerran profiileja deittisivustoille. Kuukaudesta toiseen vaan todetakseni, ettei sieltä löydy mitään, koska vallitseva ajatus tässä kuplassa on että otetaan vaan sen verran mitä tarvitaan oman navan tyydyttämiseen. Seksiä on tarjolla, muttei parisuhteita. Ja olen itsekin jo alkanut ajattelemaan, että ehkei munkaan elämään sitten enää taida mahtua ihmistä, jolle antaisin aikaani ja huolenpitoa. On vaan helpompaa tulla töistä kotiin yksinäiseen asuntoon, syödä neljä päivää samaa vanhaa pizzaa ja tuijottaa netistä sarjoja. Ehkä tää eristäytyneisyyden ajanjakso tuottaa muillekin samanlaista laiskuutta, tai halua olla yksin, mutta pitkällä tähtäimellä tuntuu sika lohduttomalta, että tätäkö se on loppuelämä? Romanttinen menneisyydestä jäänyt utopia ei haluaisi kuitenkaan vielä antaa periksi, ja toivon siltikin että vielä jonain päivänä mulla olisi täällä joku joka saisi lähtemään ulos ja nauttimaan loppuelämästä. Sellaista mulla vaan tällä kertaa.

torstai, 24. joulukuu 2020

Nonniiiih

Muutama kuukausi takana, etten oo ottanut mitään, koska keski-iän krapulamorkkis on pahentunut järkyttävästi. 2 lonkeroa riittää tuomaan kahden päivän itsevihan ja ahdistuneisuuden. Tänään otin mangoviiniä, ja katson yksin netflixistä dragqueen-showta. Oon kattonut jo kohta 7 jaksoa, ja vaikka tää on pääpiirteittäin ihan hömppää, niin tajusin just, et 10 homomiestä (oletettavasti) näyttää miltä voimakkaan, itsenäisen naisen pitäisi näyttää. Joo, ampuu yli ja lujaa, mutta jos meet baariin ja haluat illaksi seuraa, sun täytyy olla jollain tavoin erottuva. Miehillä toimii player, miksei siis naisella bitch? Ja sen jälkeen pitäis olla enkeli? Sellaisia nää dragqueenit on. Voimakkaita, itsevarmoja, kauniita omalla tavallaan, sen näköisiä kuin naiset baarissa tätä nykyä feikkiripsillä ja pidennyksellä. Sellaisia ei oo tavalliset naiset jotka käy baarissa kaks kertaa vuodessa,mut sellaisia on naiset jotka saa miehiä.

Joten en naureskelis näille homoille. Nämä ehkä tetää mistä puhuu...