perjantai, 11. tammikuu 2019

Saatanan särkynyt.

Hohhohoijaa....

Onpahan taas viikko takana. Auto hajos, sain korjautettua tosin.Digiboxi hajos, tai niin luulin, mut toi vika taitaakin olla lähetyspäässä.

Orastava suhde hajos, tai niin oletan. Mukavasti alkanut seksisuhde osoittautui todellakin vain seksiksi ja kun tein sen virheen että sanoin ääneen, että toivoisin sen olevan enemmänkin, mies katosi vähin äänin.

Miks mä ajaudun tällaisiin juttuihin, joissa huomaan olevani pelkkä pano, niinkuin aiemmin jo totesin? Miks mä annan itselleni tapahtua tällaista? Mitä mä teen väärin? Mikä mussa on vikana?


Aiemmissa suhteissa kumppani ei halunnut sitoutua, ajattelin sen olevan jotain pakokauhua tulevasta, mutta kun tää toistuu ja toistuu, niin pakkohan se on olla vika minussa?

Olen kivannäköinen, lojaali, empaattinen, lapsi/eläinrakas, hauska, rento, itsenäinen. Ihan perusjuttuja, mutta sellainen, mitä netin mukaan miehet arvostavat. Syy taitaa siis olla vaan se että annan. Koska itsekin haluan.

Ehkäpä siis niin ei kuulu toimia?


Huomasin, että näitä mun juttujani joku tosiaan joskus lukeekin, niin voisitko kertoa minulle, millaisia ajatuksia kirjoitukseni herättää?

Olenko itsekäs, kun kerron vaan omista huonoista ajoistani?

Haluaisitko lukea jostain muusta?

perjantai, 28. joulukuu 2018

2. treffit

Hmm, kehtaako edes tunnustaa....?

Olen siis muutaman kuukauden selaillut erilaisia nettideitti-sivustoja, lukenut juttuja sinkkunaisten kokemuksista yksinäisyydestä, koska sellainen mäkin olen nykyään, ja haen jotain vahvistusta sille millainen mun pitäisi olla.

Mulla on historiaa suhteista, vähemmän sinkkuudesta, mutta miehiä on ollut. Ikäviä kokemuksia, hyviä kokemuksia, ja sellaisia joita ei muistakaan.

Muutama sellainen mies, jolla on todellista merkitystä minuuden kehitykselle, joiden takia olen sellainen kuin olen.

Tykkään seksistä, haluan huomiota, olen epävarma, mutta kännissä kyltymätön. Samanlainen kuin siis kuka tahansa, jos tilastoja seuraa.Etsin suhdetta, mutta haluan vapautta. Etsin miestä viereeni, mutta vaatimukset taitavat olla älyttömiä, ainakin jos kelaan, millaiset ilmoitukset palstoilla kiinnostavat, millaisiin vastaan, millaisia katselen kiinnostuneena

Minun Mieheni on: viitisen vuotta nuorempi, käy töissä tavisammatissa (autot, teollisuus), harrastaa kerran viikossa, tykkää olla kotona. Nauttii leffailloista, syö sekaruokaa. Ottaa alkoholia viikottain, tupakoi. Pitkät ripset, kauniit silmät, tummat kulmakarvat. Miehekkäät kasvot, parta tai ei. Hiukset lyhyet, pituus 175-190cm, paino 75-110kg.Tatuointeja on, mielellään myös lävistyksiä.

Hän on rauhallinen, sarkastinen, omaa oudon huumorintajun, muttei tee siitä numeroa.Tietää mitä haluaa, kertoo sen suoraan.Ei pelkää sitoutua ja kertoo senkin, muttei mainosta etsivänsä tuvanlämmittäjää.Tykkää liikkua ihmisten ilmoilla, käydä keikoilla ja messuilla ja viihtyy monenlaisessa ympäristössä. Haluaa myös kokeilla outojakin juttuja, kuten pitkospuita keskellä yötä talvipakkasessa.Ja haluaa seksiä vaikka autossa takaluukussa.

Ei pelkää lapsia, mielellään itsellään onkin jo sellaisia. Asuu yksin, mutta on hyvät välit lasten äitiin.


Onkohan tuossa jo liikaa...? Löysin jo yhden lähes täydellisen, mutta pelkäänpä että kaikki kaatuu siihen, että seksi on kaikki mitä hän kaipaa.

Ja miten siihen pitäisi asennoitua, että huomaakin olevansa pelkkä tyhjennysviemäri? itsellä on jo 2.treffien jälkeen vaaleanpunaiset lasit päässä, ja mietin jo tulevaisuutta tämän kanssa sitten joskus? Minkä helvetin takia ihmiset mainostavat etsivänsä parisuhdetta jos seksi on kaikki mitä tarvitsee? Vai pitäisikö aina todellakin uskoa että elämä on yhtä sinkkuelämää, jossa sekin saatanan ikuinen sinkku löytää elämänsä miehen jo sarjan ekalla kaudella ja menee naimisiin kaudella 18? Eli jos käy tsägä, löydät parisuhteen, muuten harrastat ikuisesti seksiä tyyppien kanssa jotka menevät naimisiin niiden naisten kanssa jotka eivät anna ekoilla treffeillä?

Millainen on sellainen nainen, joka pääsee naimisiin?

sunnuntai, 23. joulukuu 2018

Outoja kohtaamisia

No niin, olen tutustunut nyt nettideittailuun aika kattavasti. Suomi24 (suomalaisia miehiä, tavallisia, kaikenikäisiä, 1 helmi), hot or not (maailmanlaajuinen, seksiseuraa), tinder (aivottomia profiileja, 1 kiinnostava erakko joka ei tiennyt mitä haluaa), date1 (suomalaisia taviksia, 1 kontakti), ja totesin seuraavaa;

- miehet kertovat etsivänsä parisuhdetta, mutta pelkkä seksi riittää

- valtaosa miehistä on kaljuja, parrallisia

- naiselle voi laittaa kuvattoman ehdotuksen seksistä ja olettaa

saavansa siihen myöntävän vastauksen

Ei, se ei toimi niin. Kuva kikkelistä ei ole sama kuin kuva kasvoista joka on otettu viikon sisällä. Jos haluat seuraa löytää, pidä itsestäsi edes hieman huolta. Aja parta, käytä tuoksua, laita päällesi jotain muuta kuin verskahousut, vanha pelipaita, crocksit, tai kulahtanut nahkatakki. Nainen arvostaa pieniä juttuja, suihku ja siivottu olemus. Sen kun vaan edustat fanittamaasi genreä, mutta tee se tyylillä. Jos pidät autoista, ei sitä tarvitse mainita erikseen, ellei se todellakin vie vapaa-ajastasi 90%, tai jos diggaat sitomisleikeistä, voit vihjailla siitä siinä vaiheessa kun sänky kutsuu, ei kertoa ekassa privaattiviestissä. Nainen (ainakin kaikki jotka minä tunnen) tykkää siitä että mies tekee aloitteen ja näyttää haluavansa naista. Kyllä se vaan niin on, vaikka miten joku lepakko väittää tasa-arvon nimissä toisin...

perjantai, 7. joulukuu 2018

Yöajatus

Outo ajatus tuli mieleen äsken. Muistin, että aiemmin pohdin kolmekymppisenä, miten olin varma siitä että mulla on joku tarkoitus tässä elämässä, miten tulen jättämään jotain merkittävää itsestäni tähän maailman historiaan. No, tuolla yksin takapihalla tajusin, että olen yksi hiekanjyvä maailmanhistoriassa, enkä ole tehnyt mitään, millä olis merkitystä tulevaisuudessa. Muuta kuin noi kaks elämänihmettä, jotka toivottavasti vaikuttavat joskus muiden ihmisten elämään hyvällä tavalla.

Ehkä heistä tulee jonkun alan suunnannäyttäjiä tavalla, joista mä haaveilin aiemmin? Mulla on meneillään vakava itsepohdiskelun aika, ehkä tämän kaiken sonnan keskellä pitää taipua alaspäin tajutakseen etten ole merkittävä, vaikka luulin joskus olevani yksi niistä, joita ylistetään kun muistellaan hyviä ihmisiä.

Silloin kun asiat ovat oikeesti hyvin, sitä kuvittelee olevansa arvokas yhteiskunnassa, osallistut omaan maailmaasi olemalla antelias ja hyvä kaikille. Mutta kun tiput jollain tavalla alas sieltä, tajuat olevasi vain haitta muiden polulla, risu väärässä kohtaa polkua, jota muiden pitää väistää jatkaakseensa matkaa. Et olekaan enää tervetullut ilman kutsua, sun onneton suklaarasiasi on surkeampi kuin firman, ennen hassut elämänviisaudet ovatkin katkeria tilityksiä joita ei haluta lukea.

Siltä musta nyt tuntuu, mä en oo enää tervetullut oikeastaan minnekään. Enkä tiedä haluanko enää edes ollakaan, mutta yksin tää on jotenkin vaikeaa.

lauantai, 1. joulukuu 2018

Downsiftaaja

Tai ei oikeastaan sanan siinä merkityksessä, millä sitä on markkinoitu hyvänä juttuna, vaan tässä kerron down(alas)siftaaja(kuljettaa?),alaspainajasta.

Olin vielä aamupäivällä niin hyvällä tuulella, kun oltiin sovittu että exä hakee lapset, ja voin hoitaa jouluostoksia ihan itsekseni, ja lahjoin itseni vielä leffaankin. Jääkaapissa muutama lonkero.

No, exä tuli, ja ekana ilmoitti ettei vie muksuja kauppakeskukseen, jonka olin tyhmänä luvannut aiemmin. Itkupotkuraivarit ja isi on tyhmä enkä ikinä enää mene sen luo....Mun vika, olin unohtanut tyystin että on hänen vkl.

Anteeksi, anteeksi ja taas oli kyynelissä pidättelemistä, kun exä katsoi mua vihaisena, ja kysyi lapsilta mitä hän on tehnyt ansaitakseen raivonpuuskan. Yritin puhua lapsille tilannetta, etten tiennyt toisen suunnnitelmista, ja vien heidät shoppailemaan kun on taas mun vuoro. Sinne lähtivät, jokaisella naama väärinpäin, enkä mä pystynyt muuhun kuin vitun itsesääliparkuun, miten paska vanhempi mä olen. En tajua, miten yksi ihminen saa mut muuttumaan itsevarmasta aikuisesta epävarmaksi mokaavaksi lapseksi pelkällä katseella.Ja mietin, miten viimeiset vuodet tää onnistui painamaan mut aina sinne paskakoloon.Mä kävelin aina perässä ja hyssyttelin muksuja että yrittävät näyttää iloiselta iskän mieliksi.

Onneks lapset on siitä ihania, että ne todellakin elää hetkessä ja näyttävät tunteensa aina rehellisesti ja oikealla hetkellä, ja isi oli välillä ihmeissään miksi ei mennytkään viestit perille karjumalla. Tosin siinäkin mä olin mulkku, etten uskaltanut sanoa vastaan, että haista nyt jo v... ja anna turhien parkumisten olla, vaan koitin siivoamalla ja herkuilla rauhoittaa riitoja kotona. No, turhaa työtä kun lopputulos oli ero. Nyt hän elää omaa kuplaansa paskaisten vaatekasojen ja pyyhevuorten ja tyhjän jääkaapin kanssa. Ja raivoaa muksuille kun ehtii. Mä taas elän helposti, vaikka koti on pölyssä ja paskassa, mut jääkaapissa on nugetteja ja vanukkaita, vaikka ne on helvetin epäterveellisiä.Lasten kanssa katotaan telkkaria ja käydään shoppailemassa ja uimassa, ja yritän olla rauhallinen ja kärsivällinen, enkä oikeastaan muista koska olisin itse raivonnut kotona.Mutta siltikin toi ne harvat kerrat kun suostuu saman katon alle, onnistuu kyseenalaistamaan mun vanhemmuuden. Ja siihen riittää todellakin ranskikset uunipellillä, koska hän ei sellaisia syö.Eivätkä hänen lapsensa. No niin, sellaista peruspäivän setvimistä tähän, että saan ajatukset ulos päästäni.Mistähän mä aina haalin tällaisia tyyppejä elämääni...?