Tänään mulle vihdoin ja viimein tuli selväksi, että mun elämänkaareen ei kuulu avioliitto, eikä rakkaus. Isolla R:llä, sikäli miten sen itse tulkitsen. Mulle rakkaus on elinikäinen lupaus olla toisen tukena ja paras ystävä kaikessa. Laitan nyt tänne tämän ainoan kerran julkisesti, että mun elämässä oli toinenkin mies, jota sydämestäni rakastin, vaikka olin parisuhteessa toisen kanssa. Sellaisen jota myös rakastin. Nro 1. oli lasteni isä, ja häneen sitouduin, vaikkei hän minuun. Kihloja toivoin, mutta se ei ollut järkevää hänen mielestään. Lopulta hän sitten löysi seuraavan naisen, jonka kanssa varmaan menee sitten naimisiin. Nro 2. oli nuori mies, joka näytti minulle toista todellisuutta, johon olisi minut halunnut. Sinne emme koskaan menneet, koska kunnioitin suhteitamme muiden kanssa. Silti hän on ollut hiljaa taustalla tähän asti. Tähän päivään asti siis. Pari viikkoa sitten sain viestin, että hän on sinkku. Arvanette, mitä minussa liikkui? Läikähdys menetetystä ajasta yhdessä, toivo yhteisestä tulevaisuudesta ja piilotettu kaipuu hänen luo. 
No. Ei mennyt niin. Todellisuudessa hän halusi nolata minut, ruoskia kaiken vanhan kaunan virheistäni päälleni. Halusi, että minuun sattuu. Ja kyllä, sattuu.

Siinä määrin, että tämä oli tässä. Enää en anna näille kahdelle "miehelle" yhtään ajatusta. Nielen omat tunteeni heidän suhteen, enkä enää ikinä erehdy kuvittelemaan, että ihmisen elämässä olisi olemassakaan mitää Aitoa Rakkautta. Tai ehkä teidän muiden, muttei minun.