Aika myllerrystä on päänupissa. Yhtenä päivänä sitä riemuitsee kaikenlaisesta mitä voi olla tuloillaan, ja toisena kaikki elämä on poispyyhitty. Mä olen vielä suht’ nuori, kuulemma parhaassa iässä mitä tulee petihommiin, mut kun funtsin semmosia, tulee musertavan paska olo, etten halua ketään, kukaan ei halua mua, en saa ajatella sellaisia juttuja, en ansaitse enää ihmistä itelleni. En halua ajatella entistä, koska siihen ei oo paluuta, alan näkemään kaikki erot meidän välillä, ja siltikin kuvittelen että menetin elämäni miehen. Ero oli ajallaan, tulossa ja tiedostettu, mut Kaija Koon sanoilla, miten opin enää itse olemaan taijotainsellaista 😞.... Aina oon kuvitellu että kaikella on tarkoitus, jokainen suhde opettaa jotain, ja se oikea odotuttaa itseään, mut nyt tuntuu, etten vaan oo sellainen ihminen joka ansaitsee elämän mittaisen parisuhteen, liekö mun tylsä elämäni tai sitten perustympeä ilme, mutten löydä enää katseita mistään, en saa enää kontaktia ympäriltä, enkä haluais uskoa että tää on loppuelämän kohtalo. Muilla menee hyvin, vauvoja ja onnea ja hääpäiviä joka puolella, kun mun elämä on pirstaleina. En ole heille kateellinen enkä kadehdi, luulen, mutta olen surullinen kun muistan että sellaista menetin enkä enää tuu saamaan samaa onnea. Tai siltä nyt tuntuu.