Tässä mietin sellaista, mikä elämäni aikana on saanut minut aina suhteisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka lopulta pettävät tai jättävät. Onkohan se jotenkin alitajuista tarvetta rankaista itseään? Mikä siihen tekee tarpeen? Kun ruoditaan lapsuutta, en millään keksi mikä siellä olisi tehnyt minusta tällaisen, joka haalii ympärilleen tietyn tyyppisiä ihmisiä. Lapsuus oli turvallinen, aina oli aikuinen lähellä, sai itkeä ja raivota, toteuttaa omia päähänpistoja, eikä kukaan koskaan sanonut etten pystyisi. Sain siis parhaan mahdollisen lapsuuden. Silti teinistä asti olen hakeutunut niiden väärien seuraan, antanut kaiken rakkauteni ja hyvyyteni, ja silti mut on lopulta aina jätetty. Tänään mulla on yksi ystävä, pari hyvää kaveria, perhe. Enkä varmasti enempää tarvitsekaan, mutta sydämenmuotoinen palanen silti elättelee vielä toiveita parista loppuelämää jakamaan. Ja en vaan usko että sellaista löytyy. Ja uskallanko enää edes ottaa riskiä, jos joku tulisikin vastaan? Pinkit rillit sanovat että elämä antaa, minkä ansaitsee, ja järki taas että älä jumalauta nyt vaan lähde haihattelemaan enää tommosia hölmöyksiä.

Noh, tää oli nyt tänään tällaista ajatusta kun hetkeksi pysähdyin yksinäisyyden keskelle. Kun laitan leffan pyörimään ja haen mukin teetä, se kaipuu onneksi häviää taas hetkeksi.