Mietin tässä, miten elämä on muuttunut.

Tajusin, että vuosi sitten (aika tarkkaan päivälleen), olin juuri tavannut uusia ihmisiä, jotka muuttaisivat mun maailmankuvaa radikaalisti, joiden avulla pääsin takaisin maailmaan oppimaan itsestäni paljon. Ja aika tarkkaan 2 vuotta sitten olin juuri kohtaamassa elämäni suurimman menetyksen. Muistan miten kolmisen vuotta sitten, yksi ilta istuttiin rivarin takapihalla, perhe pelas paljasjalkafutista, ja mä istuin kahvikupin kanssa miettien miten onnellinen olin siitä että mun perhe on kestänyt, miten me ollaan vieläkin yhdessä kaiken jälkeen.

No, eipä onnea kestänyt kuin vuosi siitä eteenpäin, mutta tosiaan nyt kolme vuotta siitä, ymmärrän että aika korjaa haavat. Ja tekee uusia. Joskus luulin, ettei rakkaus exään häviä koskaan, mutta niin se vaan katosi.

Kaks vuotta sitten olin innoissani, että kaiken surun jälkeen tulee sittenkin jotain uutta ja kivaa elämään. Sitä riemua kesti vuosi, olen  ehkä tajunnut matkan varrella paljon itsestäni, tärkeimpänä etten halua olla osa toisen sydänsurua. Olen nähnyt paljon uskottomuutta, itsensä ihannointia sairauteen saakka, valehtelua ja pahaa oloa.

Tajunnut, että yksin pärjää aina. Olen oppinut kaikenlaisia uusia taitoja, kun olen vaan yrittänyt selvitä ongelmista itse. Ehkä jonain päivänä opin todellakin rakastamaan myös itseäni?