Outo ajatus tuli mieleen äsken. Muistin, että aiemmin pohdin kolmekymppisenä, miten olin varma siitä että mulla on joku tarkoitus tässä elämässä, miten tulen jättämään jotain merkittävää itsestäni tähän maailman historiaan. No, tuolla yksin takapihalla tajusin, että olen yksi hiekanjyvä maailmanhistoriassa, enkä ole tehnyt mitään, millä olis merkitystä tulevaisuudessa. Muuta kuin noi kaks elämänihmettä, jotka toivottavasti vaikuttavat joskus muiden ihmisten elämään hyvällä tavalla.
Ehkä heistä tulee jonkun alan suunnannäyttäjiä tavalla, joista mä haaveilin aiemmin? Mulla on meneillään vakava itsepohdiskelun aika, ehkä tämän kaiken sonnan keskellä pitää taipua alaspäin tajutakseen etten ole merkittävä, vaikka luulin joskus olevani yksi niistä, joita ylistetään kun muistellaan hyviä ihmisiä.
Silloin kun asiat ovat oikeesti hyvin, sitä kuvittelee olevansa arvokas yhteiskunnassa, osallistut omaan maailmaasi olemalla antelias ja hyvä kaikille. Mutta kun tiput jollain tavalla alas sieltä, tajuat olevasi vain haitta muiden polulla, risu väärässä kohtaa polkua, jota muiden pitää väistää jatkaakseensa matkaa. Et olekaan enää tervetullut ilman kutsua, sun onneton suklaarasiasi on surkeampi kuin firman, ennen hassut elämänviisaudet ovatkin katkeria tilityksiä joita ei haluta lukea.
Siltä musta nyt tuntuu, mä en oo enää tervetullut oikeastaan minnekään. Enkä tiedä haluanko enää edes ollakaan, mutta yksin tää on jotenkin vaikeaa.
