Törmäsin tälllaiseen artikkeliin netissä; "Vaativa persoonaillsuushäiriö", ja mielenkiinnosta luin mitähän sekin tarkoittaa. Ja tajusin, että siinä on kovasti samaa kuin mitä mun pään sisällä.
Määritelmä menee kutakuinkin siten, että persoona kokee olevansa alisuoriutuja, kaikilla elämän osa-alueilla. Kokemus riittämättömyydestä ajaa masennukseen ja siten alemmuuden tunteeseen. No, nämä mun omia tulkintoja.
Sellaisia mun tunteet on. Nyt neljäkymppisenä kun käyn läpi epäonnistumisia, ja koitan pohtia syitä niihin, huomaan ajattelevani, etten koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi laiha, tarpeeksi kiinnostava, tarpeeksi yhtään mitään. Eikä kukaan koskaan kertonut mulle, millainen mun olisi hyvä olla.
Ja lukuisten mindfulness-sivujen lukemisten jälkeen, olen yrittänyt kääntää ajatusta siihen ettei mun edes tarvii olla tarpeeksi hyvä, mihinkään. Muttei se tuo selitystä siihen, miksi edelleen olen yksin, miksei kukaan ota minuun yhteyttä viikonloppuisin, miksi mun ainoat kaverit on perhe ja työkaverit arkisin. Jotain mussa on vikana, kun ihmiset ei koe tarpeelliseksi olla yhteyksissä.
Voisin ottaa yhteyttä itsekin, mutta vihaan sellaista "huomiohuoraamista", minä en pyydä apua. Varsinkin kun varmasti mun asiat on oiikeasti hyvin. Ei musta tarvii olla huolissaan, kyllä mä sitten soitan jos on hätä.
Paitsi etten soita. Tällä viikolla mietin miten helppoa olisi ajaa autolla jonnekin syrjään, ottaa tarpeeksi alkoholia mukaan ja tyhjentää kaikki lääkekaapista pieneen pussiin. Siinä menis varmaan pari päivää ennenkuin kukaan kaipaisi. Enkä kuitenkaan voisi lopettaa kaikkea sillä tavalla. Koska olen aikuinen, vastuulllinen, enkä aiheuta muille harmia.
Tuleekohan koskaan sellaista hetkeä, että kokisi olevansa edes pienen hetken täysin onnellinen?
