Hirmu ahdistunut olo. Ja usein se aavistelee tulevaa stressiä. Semmoinen painava möykky, jolle ei keksi syytä, ennenkuin se tulee jostain jälkikäteen. Useimmiten näin tapahtuu aina ennenkuin exältä tulee jotain vittumaista viestiä. Olen jollain tavalla taas loukannut hänen vanhemmuuttaan tai yksityisyyttään. Täällä kun ei nykyään saa puhua kenellekään mitään joka koskee muita ihmisiä. Itsestään saa kyllä jauhaa, mutta ketä se kiinnostaa? Toisten asiat on aina kiinnostavampia. Ja ei, en todellakaan nauti juoruilusta, mulla nämä suunohipuhumiset johtuu aina patoutuneesta kiukusta joka purkautuu jollekin joka saattaa käsittää sen tunnetilan. Tuskin olen ainoa? Olen vaan niin tyhmä, että nämä jotka mua kuuntelevat, ovat myös hyvin suojelevaisia ja ehkä vaan yrittävät puolustaa mua? Tai sitten nauttivat kun minä sanoin ääneen vihaiset sanani. Koskahan tästä pääsee eroon? Kaikesta turhasta energiaavievästä pettymyksestä? Elämä nyt vaan on tällaista, iskuja tulee jatkuvalla syötöllä, eikä kukaan mun elämässäni ( muutamaa ihmistä lukuunottamatta) ole tehnyt jotain lupausta jota ei olisi rikkonut. Ei ole enää mitään halua vastaanottaa uutta ihmistä mun elämään rikkomaan lupauksia. Enkä mä halua rikkoa kenellekään lupauksia. Jään siis odottamaan ihmettä joka veisi mut täältä pois jonnekin ihan muualle aloittamaan alusta.