Sellaisia mulle annettiin ensi hätään, mikä kuulostaa musta jotenkin oudolta. Mistä ne vedetään takaisin? Mun aivoista? Jos niitä on siellä ollut ennenkin, niin minne ne on mennyt matkan varrella? Kuka ne on vieny sieltä?
No, mut jos tunnustan, mulla on paska olo tästäkin, koska tiedän, että toisilla masennus on todella, todella rankkaa, vuosien tuskaa ja kärsimystä. Mä sain miedoimman annoksen, ja yhtenä keskiviikkona musta vaan tuntui, että on helpompi hengittää. Että aurinko paistoi huomattavasti pitkästä aikaa, eikä enää vituta niin rankasti.
En tiedä, olenko oikeasti masentunut, vai olinko vaan vähän uupunut, hetkellisesti? Sellainen pakollinen pysähtymisen tarve, johon auttaa työpaikan vaihdos tai uus poikakaveri? Kyllä mä halusin myös ajaa sillankaiteeseen, mietin mun hautajaisten vieraiden määrää, mikä biisi siellä soi viimeisellä matkalla, mutten ikinä toteuttaisi sitä, pelkästään edes lasten kiusaksi. Hmm.. tässä on pohdittavaa. Voiko pieni kemiallinen annos jotain mömmöä tehdä elämästä siedettävää? Aika taikureita noi tiedemiehet.
Muuten elämä menee samaa rataa kuin ennenkin. Asunto on edelleen myynnissä, miehistä ei ole tietoakaan, työpaikan olot on lähes samat kuin ennenkin. Nyt vaan olen joko luovuttanut alitajuisesti ja hyväksyn todellisuuden, tai sit olen mömmöpäissäni...
