Monia vastoinkäymisiä on tullut elämässä vastaan, nuoruudesta tähän päivään asti ja aiemmin niitä sieti vaan koska ne nyt kasvattavat ja valmistavat elämään. Aina onnistui löytämään selityksen miksi elämä nyt vaan on alituista rämpimistä, jokainen risteys jossa valitset uutta suuntaa, on ratkaisevaa jne. Sitten ikävät asiat jotenkin vaan alkoivat toistaa kaavaa, ettei toisten ihmisten ahneudelle vaan riitä omat valinnat. Piti valita otanko työn jossa firma potkii päähän vai olenko työttömänä, ja koska työttömyys nyt on rangaistava teko tässä yhteiskunnassa, lähdin töiden perässä. Kolme työuupumusta on vuosien varrella tullut, eikä työssä ollut vikaa vaan yksiselitteisesti johtamisessa ja vastuun jakamisessa tasapuolisesti. Kun yritin taistella vastaan, mut leimattiin vaikeaksi ihmiseksi. Tärkeintä on raha ja se että se virtaa tiettyihin taskuihin.

Vähän samaa on ihmissuhteissa, niin kauan kuin sinusta on hyötyä toiselle, kelpaat. Kun alat odottamaan samaa itsellesi, oletkin yhtäkkiä tylsä, vaikea ja vittumainen. Olen etsinyt netistä vertaiskokemuksia, ohjeita ja kaikenlaista tietoa miksi on näin. Miksi minun pitää hajota muiden vuoksi? Tällä hetkellä yritän ja olen yrittänyt jo pidempäänkin katkaista elämästä pois vääriä ihmisiä, pohdin miten saisin itseni kovettumaan niin että selviän loppuelämästä. Jonkun kirjoituksen mukaan mun elämäntehtäväni on kuunnella muita, toimia opastajana heikommille (hahhaaaa....), ja tähtikarttani mukaan olen hiljainen kärsijä, se nyt vaan on tähtiin kirjoitettu. Miten sellaista vastaan voi taistella? Mentaalioppaat neuvovat pienin askelin kuuntelemaan tunteita ja erottelemaan ajatuksia niistä. Miten kauan niitä opetellaan ja mitä jos vaan en enää opi? Ja vaikka tietäisin että hermostoni on toipunut, miksi minun pitäisi olla ehjä että taas vaan rikkoutuisin?

Niin että ihan mielenkiinnosta, mikä v.i.t.u.n. järki tässä elämässä on?

Tapailin muutaman kuukauden nuorempaa miestä. Olipahan sekin oma lukunsa, kaikenlaista mielenvaivaa ja niin omituisia vastoinkäymisiä, etten tiedä pitäiskö edes uskoa niitä juttuja... mutta sekin on nyt loppu.

Äitienpäivään heräsin klo 6.30, laitoin kukkakuvan äitille, jonka kanssa on taas välit poikki. Että näin tänään.

Sillai alkoi mun vuosi 2025. Palkka tuli joulukuussa 24, ja siitä jäi laskujen jälkeen käteen 40€. Miksi? No koska olen totaalisen kusessa. Ja selventääkseni asiaa, mulla on lainoja yhteensä 17 000€. Eron jälkeen, 2018 olen yrittänyt pärjätä omillani. Pari vuotta meni ihan ok, rahaa ei paljoa jäänyt pienestä palkasta, mutta luottokortin avulla sain kauppalaskut maksettua ja sain tankattua auton että pääsi töihin.

Sitten hajosi laturi. No, ei muuta kuin korjaamolle ja sieltä pieni kulutusluotto jolla sai rempan maksettua. Tilistä kuittasin luottoa pois ja maksoin osan korjaamon laskusta. Palkasta jäi taas vähemmän käteen. Tuli katsastuksen aika, ja päästöt oli viturallaan. Ei muuta kuin takas korjaamolle ja lisälaskua, auto oli pakko saada käyttökuntoon. Sitten hajosi kytkin.Pian tajusin että se tonnin paska seat oli tullut maksamaan mulle 2000€ korjausten muodossa. 

Ostin toisen halvan auton ja vein seatin romuttamolle, jäin velkaa auton ostosta 1000€, ja entisten lainojen päälle yritin sitäkin lainaa maksaa lisäksi.

Keväällä sitten ahdistus kasvoi, ja mietin miten helvatissa saan kaiken maksettua. Pikaisen googlettamisen jälkeen päädyin ottamaan isomman lainan ja maksoin kaikki laskut pois. Isoa velkaa tuli noin 5000€.

Alkuvuosi meni melko kivasti, käytiin kirppareilla siellä täällä ja touhuttiin kotosalla.

Keväällä kotona keksin että vaihdanpa sisustusta kotona, ja seinästä kylpyhuoneen vierestä paljastui tumma läiskä...kosteusvaurio. Ilmoitus isännöitsijälle, ja muuttokehoitus.

Pikainen muutto ei olekaan ihan helppo nakki. Ei mulla ollut säästöjä, eikä edes toista asuntoa. Ja aikaa annettiin max kuukausi.

Ei sitten muutakuin kulutusluottoa kolme tonnia lisää, ja muutettiin sitten eri paikkakunnalle. Löytyi ihana asunto, joskin hieman liian kallis. Tässä vaiheessa mulla oli jo luottokortti tapissa ja tuo 8000€ lainaa eri luotonmyöntäjille.

Palkka jäi koko ajan pienemmäksi, ja työtunteja vähennettiin seuraavana jouluna.

Ja millä ratkaisin asian? Kolmas iso laina, jolla maksoin kaikki aiemmat pois. Tässä nyt ollaan. 17 000€ kulutuslainaa korolla, joka syö kuukausilyhennyksestä lähes puolet. Tämän kuun tulevat laskut (vuokra, sähköt, puhelin, lyhennykset, liiton jäsenmaksut) ovat yhteissummaltaan enemmän kuin maksettava palkka.

Kerroin tästä nyt julkisesti, koska mua vituttaa suunnattomasti, että ihmiset kuvittelevat automaattisesti että kulutuslainoja ottavat nuoret jotka haluavat bailata pari tuntia lisää tai tilaavat merkkitavaroita velaksi.

Täällä kirjoittaa keski-ikäinen elämässä epäonnistunut nainen, joka ei osaa korjata autoa tai neuvotella itselleen palkkaa joka riittäisi tässä yhteiskunnassa. Joka ostaa uutena kaupasta vain alushousut ja maitoa. Joka ei käy ulkomailla, ei pidä lomia eikä syö ravintoloissa. Joka tekee toista työtä viikonloppuisin, ja joka yrittää saada lapselle maksettua bussikortin kolikoilla.

Tää oli mun tämän hetken miete.

Mitäs mä sitten? No eipä mitään, jatkoin omaa yksinoloani. Naapurin kanssa istuttiin iltoja ja kierreltiin pippaloita, se oli kivaa. Nyt illat pimenee, olo tuntuu ankealta. Perheen kanssa nähdään harvoin. Synnyttäjän kanssa on välit taas vaihteeksi poikki. Menin kertomaan liikaa omia ajatuksiani taas ja ne olivat liikaa. Parempi siis murjottaa ja vetäytyä itsesääliin.

Sellaista nyt tältä erää. Jään odottelemaan tuleeko kumppani tulevaisuudesta vastaan tänä vuonna vai vasta seuraavassa elämässä.

Muutettiin toiselle paikkakunnalle, ja aloitin uuden elämän täällä. Tarkoitus olikin karistaa kaikki vanha pöly pois, ja sopeutua toisenlaiseen elämään.

Ekana viikonloppuna päätettiin ystävän kanssa piipahtaa keskustan baarissa, kävelymatkan päässä, ihan vain siksi, koska se ei ole ollut mahdollista viimeiseen 20 vuoteen. Ja siellä tapasin miehen. Hän tuli yöksi, ja jäi siihen oikeastaan muutamaa yötä lukuunottamatta kolmeksi kuukaudeksi.

Ekan kuukauden aikana laihduin yli 10 kiloa, sain huomionosoituksia enemmän kuin koskaan, rakkaudentunnustuksia ja naimisiinmenoehdotuksiakin. Ja se oli huumaavaa.

Toinen kuukausi kului, mies sai yhdet korvaukset jotka kestivät 4 päivää. Muuten minä maksoin kaiken. Ajattelin välillä, että kyllä se siitä, ihan varmasti kohta tulee työtarjouksia kun kevätkin koittaa. Eipä kuulunut. Ja niin mun rahani kuluivat ennätysvauhtia loppuun, ja se hävetti ja vitutti. Kiukutti ja nolotti. Syötiin nuudelia, leivottiin ja oltiin hissukseen viikonloput.

Kunnes tuli nyt mennyt viikonloppu. Perjantaina mies lainasi parikymppiä ja haki kaljaa. Istuttiin naapureiden kanssa iltaa, ja suukopua tuli. Menin itse aikaisemmin nukkumaan.

Lauantaina heräsin helvetinmoiseen kuorsaukseen, ja mies oli sammunut siis juotuaan kaiketi naapurin viimeiset kaljat, oli "meikannut" itsensä pubiruusun näköiseksi ja haisi kammottavalle. Oli myös polttanut kaksi askia röökiä, jotka olin viimeisillä rahoillani hakenut. Silloin mulla meni kuppi nurin.

Odottelin että mies herää. Keitin kahvit ja nappasin laukun mukaan, ja painelin ulos. Eikös tämä sitten tullut puolijuoksua perässä, ja seurasi koko matkan keskustaan. Siellä pyysi anteeksi ja lupasi ettei enää törttöile. Käveltiin takas mun luo, ja sanoin että mies on hyvä ja pakkaa kamansa. "Älä ny viitti, Emmä enää sekoile"

Sunnuntaina sitten iltapäivällä kysyin, koska mies aikoo viedä kamansa? "Et oo vittu tosissas?!? Mä arvasin että sä oot kans tommonen saatanan huora, vitun lumppu! Emmä enää sekoile! Mä voin ottaa repun, mut tuun ens viikolla taas sitten? Rakastatko sä edes mua?!? Vittu mä alan vetää huumeita tai tapan itteni! Tykkää musta nyt ees vähän, jooko?"

Mä luulin että näitä on vaan muiden ihmisten tarinoissa...en olisi ikinä uskonut että neljäkymppinen mies voi olla henkisesti lapsellisempi kuin teini-ikäinen, tai miten on mahdollista edes tuollainen itsetunto?

Nyt kun tein selväksi, etten ole enää suhteessa häneen, olen pari päivää ajatellut asioita. Tajusin etten osaa enää rakastua, en edes ihastua. Ihastuin ajatukseen, että joku tykkää musta niin paljon että olisi valmis menemään mun kanssa naimisiin. Ihastuin ajatukseen että vielä kelpaan jollekin.

Mutta en kuitenkaan edes halua sellaista, jos se tarkoittaa että joudun taistelemaan omia arvojani vastaan tai tinkimään lasteni hyvinvoinnista. Tai omastani. Taidan vaan sopeutua taas yksinoloon, se on ainakin tuttua.

Aika paljon tapahtunut tänä vuonna, aloitin vuoden alussa uuden työn jonka myötä sairastuin taas. Jätin sen ja aloitin uuden. Ja samaan aikaan sain lääkkeet ja mielialan nousemaan. Välit lämpenivät vanhan tutun kanssa ja koin jopa ihastuksen. Olikin mukava 2 kk mitä sitä kesti. Nyt se loppui kuin seinään, ja ihan omasta syystäni.

Olen tunteellinen ja analysoin asioita liikaa, mun koko elämä on muiden tunteiden peilaamista ja itseni muokkaamista siten että kaikki pitäisivät musta. Eikä mulla tietääkseni ole mitään traumoja lapsuudessa, aikuisiällä kyllä, mutta mun toimintatapamalli on aina ollut sama. En nauti seksistä aktina, vaan siitä tunteesta että joku haluaa mut niin lähelle. Ja se on kammottavaa. Seksiä vaihtokauppana tunteesta että olen jonkun paras vaihtoehto sillä hetkellä. Koskaan en ole ollut kenellekään se ainoa vaihtoehto. Loppuun asti siis. Ja miksi olisinkaan kun rakkautta ei mun kanssa tarvitse ajatella. 

Rakkautta mä kuitenkin kaipaan ja haluan, niinkuin kaikki muutkin varmaan, en vaan tiedä enkä osaa etsiä sitä oikeilla tavoilla. Kun luulen löytäneeni jonkun, useimmiten kerron sen nopeasti. Pelkään että jollen sano ääneen sitä, mut tulkitaan väärin ja menetän sen tyypin samantien ennenkuin edes mikään on alkanut. Ja se on väärin olen huomannut. Ei muut toimi sillä tavalla.

Ei vaan enää jaksa, tää saa nyt loppua mun osalta.

Aloitin tammikuussa työt pienessä toimipaikassa, uuden yrittäjän johdolla. Haastattelussa sovittiin että saan itse suunnitella työni ja siihen liittyvät tarpeet, ja palkkani tulisi olemaan toivomani, kunhan toiminta on saatu alkuun.

Heti ensimmäisillä viikoilla ta ilmoitti, että saan käyttöön vanhat "toimintatapamallit", jolloin minun ei tarvitse niitä suunnitella. "Minun parasta" ajatellen. Tässä ilmoituksessa sitten luotin siihen, että hän on nämä edellämainitut tarkistanut ja hyväksynyt, ja hän haluaa niitä toiminnassaan käyttää. Minun piti sitten korjailla jos koin oikaisutarpeita, näitä hänelle myös lähes viikottain tarjosin. Palkka ei myöskään noussut, lukuunottamatta yleiskorotuksia.

Kesällä toiminta hiljeni, kun asiakkaat olivat lomilla, eikä siinä mitään. Kuulin kyllä jatkuvaa napinaa, miten toiminta on kannattamatonta, mutta yritin parhaani mukaan vastata haasteeseen, ja pitää tuotannon pienempänä, sekä välttää hävikkiä. Työnantajalla oli tapana tulla kerran viikossa paikan päälle päiväksi tarkkailemaan toimintaa.

Kaikenlaisia toimenpiteitä otin puheeksi, kerroin mm.miten asiakkaat pitävät osaa tuotteista kohtuuttoman hintaisina, ja näin hän ilmoitti ettei kyseisiä tuotteita sitten laiteta myyntiin, koska tarkoitus on tuottaa voittoa,enkä niitä myyntiin sitten laittanut ollenkaan. Perusarki meni sitten näillä tiedoilla jokusen viikon.

Elokuussa pyysin pari päivää vapaata joulun alle, ja tämä sopi kuulemma mainiosti. Ostin sitten lennot ja hotellin reissua varten.

Viikko tämän jälkeen perjantaina (?) töissä oli sattuneesta syystä kova kiire ja sain todella tehdä töitä, kun ta:lta tuli whatsapp-viesti jostain seuraavaa viikkoa koskevasta asiasta, ja vastasin hätäisesti takaisin. Seurasi litania jatkokysymyksiä, ja ihmettelyä koskien seuraavan viikon tilauksia, ja lopulta hermostuin, ja vastasin jotain hänen mielestään sopimatonta. Ja arvata saattaa, naps...Mulla pääsi parku asiakkaan edessä, ja päätin että nyt soitan lääkäriin ja pyydän aikaa seuraavalle viikolle käyntiä varten. Lääkärin ajanvaraus tosin pistikin minut ajamaan välittömästi töistä lääkäriin, ja näin sitten toimin. Sain kaksi viikkoa sairaslomaa.

Ilmoitin työantajalle sairaslomasta ja lähetin todistuksen hänelle sähköpostiin, jonka jälkeen sain viestin, että tämä aikoo irtisanoa sopimuksen asiakkaan kanssa ja minut myös. Sain myös käskyn työpaikkalääkärille, koska olin mennyt väärään paikkaan. Näin sitten toimin ja varasin ajan seuraavalle viikolle. Ja sain viikon sairaslomaa, joka kumosi ensimmäisen kahden viikon s.loman.

Tästä myös lähetin tiedon ta:lle, enkä kuullut hänestä koko viikkoon mitään.

Tänään menin sitten töihin, ja kysyin asiakkaalta, että mites tuon sopimuksen kanssa nyt, kun se on irisanottu. Tämä ei tiennyt mitään koko asiasta. 

IItapäivällä työnantaja tuli tuomaan varoituksen, koska käyttäydyn ikävästi, en tee sovittuja työtehtäviä, kieltäydyn myymästä asiakkaille tuotteita, en keskustele hänen kanssaan asioista enkä myöskään halua tutustua toisiin yrityksen työntekijöihin. Jotka siis ovat eri toimipisteessä.

Varoituksen yhteydessä hän kyseli kovin joko olen hakenut uutta työtä. Vastasin kyllä, koska olin tietysti siinä uskossa että työt tässä pisteesä loppuvat. Hän toivotteli minulle "oikein hyvää tulevaa työtä", koska selvästikään en täällä ole onnellinen.

Menikö tämä nyt ihan oikein?!?

Aloitin siis uuden työn tammikuussa, ja silloin olin tosiaan aika fiiliksissä, kun luvassa oli työ jossa vastaan itse kaikesta ja pääsen tosiaan toteuttamaan itseäni ammattitaitoni puitteissa. Noh, niinkuin mulla nähtävästi kaikki aina menee jotakuinkin niin kuin epäilenkin (negatiivisesti), niin siinä kävi nytkin.Yksityisyrittäjä osoittautui samanlaiseksi pihiksi, stalkkavaksi nihilistiksi kuin kaikki aiemmatkin vastaavat. Ymmärrän että uusi ihminen on aina uusi tuttavuus, eikä luottoa ansaita samantien, mutta nyt kun työsuhdetta on kestänyt puoli vuotta, alkaa hippasen vituttamaan kun edelleen mun sanojani epäillään ja oletetaan minun kusevan linssiin...Alkuun sovittiin että saan suunnitella työni itse, ja sehän ei tietenkään toteudu, kun saan valmiit toimintaohjeet etukäteen ja nekin on päin v suunniteltu. Ja kun minä olen linkki asiakkaan ja firman tuloksen välissä, asiakkaalle kaikki viat ovat tietysti minun syytäni, ei juuri auta puolustella että toimin annettujen ohjeiden mukaisesti.

Nyt sitten kuulin, että toiminta hiljenee syksyllä, enkä oikein tiedä olenko edes pahoillani asiasta....

Ja sitten muu elämä. Sinkkuna olen edelleen, nyt tosin en enää edes vaivaudu etsimään seuraa mistään. Ravintolaillat ei ole mulle mahdollisia, joten nettitreffailu on ollut aika lailla ainoa väylä, jolla olen yrittänyt löytää ihmistä elämääni. Sekin vaan alkaa jo puuduttamaan, kun olen väärän ikäinen, väärän kokoinen ja väärän värinen. Ja huomaan, että puhun jo itse itsellenikin rumasti.Aiempien kokemusten perusteella en enää halua huomata että olen joutunut jonkun estolistalle, tai että yhden tapaamisen jälkeen viestejä ei enää tulekaan. Tuntuu se vaan pahalta.

Taloudellinen elämä menee koko ajan huonommaksi.Mulla on velkaa paljon, niin paljon liikaa mun sietokyvylle, etten pysty käymään hyvällä mielellä enää kaupassakaan, kun takaraivossa jäytää koko ajan että tarvitaanko me tätä? Jos ostankin vasta ensi kuussa? Lomaillaan ehkä sitten parin vuoden päästä, jos on joskus rahaa. En mä tarvitse mitään itselleni, jne. Elämä kuluu hukkaan, kun viikko menee sumussa että herää töihin, tulee kotiin ja menee nukkumaan.Sitten tulee viikonloppu, ja ainoa kiva asia siinä on että saa nukkua.

Paskat. Kylläpä vituttaa.

Visualisoin sun haudan, koska mulle olet nyt kuollut. Viimeinen käyttöpäivä 12.4.23. Tänx. Mä olin paska, sä kans, mut nyt meen kohti hautaa ilman sun varjoa.

Olen antanut henkisesti itsestäni kaiken, luulen, ja vielä pitäis elää jokunen vuosi. Millä nää päivät enää täyttää kun ei oo draamaa eikä rakkautta?